seuraava »

[Antelope]

Author: Antelope
Beta: Ei ole, joten tekstissä saattaa olla aika paljon virheitä...
Raiting: K-13?
Genre: Romance, fluffy & drama
Pairing: Herm♥Draco ja aina välillä myös Ginny♥Harry
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Jolle. Minä vain vähän leikin. En saa tästä mitään rahallista korvausta.
Summary: Hermione aloittelee seitsemännettä kouluvuottaan Tylypahkassa. Seitsemäntenä kouluvuotena tapahtuu kaikenlaista. Muunmuassa Draco Malfoy tulee pyytämään anteeksi kaikkia ilkeyksiään...
A/N: Tämä on ensimmäinen ficcini, joten kirjoitusvirheitä on takuuvarmasti miljoonia, kun betaakaan ei ole...  Prologi on sitten Dracon näkökannalta, mutta muut luvut tulee olemaan Hermionen.



                                                                                                                                                                Prologi




Vaeltelin Tylypahkan autioita käytäviä pitkin ja mietin elämääni. En ollut tyytyväinen siihen. Mitä? Mistä lähtien en ollut ollut tyytyväinen elämääni? Ensinnäkin olen Malfoy ja rikas. Toiseksi olen luihuisessa ja minulla on muutamia ystäviä, jotka ihailevat minua. Mutta miksi ihmeessä he ihailevat minua? Olen heille, ja aika monelle muullekin, melkein aina ilkeä. Miksi he edes halusivat olla ystäviäni?

Kävelin kolmannen kerroksen käytävää pitkin, - tai en edes ollut varma oliko tämä kolmas kerros. Olin vaan kävellyt ajatuksissani, tietämättä mihin olin mennyt - kun vastaus kysymykseeni välähti kuin salama mieleeni.

Ystäväni olivat kanssani, koska he pelkäsivät minua. Olin tulkinnut sen ihailuksi – se olikin pelkoa! He pelkäsivät minua, Draco Malfoyta! Se tuntui minusta yllättävän pahalta, mikä ihmetytti minua. Minähän nautin siitä, että ihmiset pelkäsivät minua, tai ainakin olin nauttinut. Mutta eiväthän ystävät saisi pelätä minua! Yhtäkkiä aloin tuntea kauheaa vihaa heitä kohtaan. Kuinka he saattoivat pelätä minua, olin heidän ystävänsä? Kuinka he-? Mutta sitten vihan korvasi taas se paha olo. Huokaisin. Olin muuttunut, näköjään. Ehkä se oli sitä aikuistumista.

Minulla oli toinenkin esimerkki tästä alkaneesta aikuistumisesta. Olin tänään, taas,  sanonut pahasti jollekin ekaluokkalaiselle rohkelikkotytölle. Tyttö oli katsonut minua kyynelsilmin ja juossut pois. Se oli tuntunut todella pahalta, mikä oli todella, todella omituista. Minähän nautin rohkelikkojen kiusaamisesta. Milloin minusta oli tullut tälläinen... tälläinen pehmo? Potkaisin ärsyyntyneenä pylvästä, joka oli juuri sopivasti siinä lähellä. Se ei lievittänyt sitä pahaa olo, joka velloi sisälläni.

Minua vastaan tuli kaksi tokaluokkalaista puuskupuhpoikaa. Heti kun toinen niistä puuskupuheista näki minut, hän näytti kauhean pelokkaalta ja kauhistuneelta. Kauhistunut poika kuiskasi jotakin ystävälleen. Toinenkin poika kauhistui silmin nähden. He kiersivät minut yli kymmenen metrin päästä. Huokaisin raskaasti. En minä halunnut olla se jota kaikki pelkäsivät, enää. Haluaisin, että ihmiset katsoisivat minua kuin ystäväänsä ja tervehtisivät käytävällä. Haluaisin olla niinkuin kaikki muutkin... onnellinen. En enää halunnut olla tämmöinen, jota kaikki pelkäävät. Mietin miten saisin ihmisten pelon pois. Etteivät ihmiset pelkäisi minua.  Sitten taas, yhtäkkiä, keksin ratkaisun.
-------------------------
Kömmin lämpimään sänkyyni ja mietin tyytyväisenä neronleimaustani. Kun olisin sen toteuttanut ihmiset eivät enää pelkäisi ja... vihaisi minua. Tietysti he olisivat ensin epäluuloisia ja hämmentyneitä, kun pyytäisin heiltä anteeksi kaikkia ilkeyksiäni, mutta pikkuhiljaa kaikki alkaisivat pitämään minusta, kun vain näyttäisin, että osaisin kyllä olla ystävällinen ja mukavakin. Tietysti Potter tulisi aina vihaamaan minua. Olin vakaasti päättänyt, että häneltä en pyytäisi anteeksi. Hän ei ansainnut anteeksipyyntöäni. Hänen ystäviltään sen sijaan pyytäisin anteeksi; Weasleyltä ja Grangerilta. Niin, pyytäisin anteeksi jopa kuraveri-Grangerilta.

Mietin ensin kauan pyytäisinkö Potterilta ja hänen ystäviltään anteeksi. Sitten muistin ne kaikki pilat, jotka Potter oli tehnyt minulle. Päätin, että häneltä en pyytäisi anteeksi. Muilta kahdelta pyytäisin, he eivät olleet olleet ikinä haukkumassa minua, kun Potter oli. He olivat mukana jekuissa, mutta he eivät olleet keksineet niitä.

Yritin tyytyväisenä saada unta, mutta en onnistunut. Huomenna pyytäisin anteeksi kaikilta professoreilta ja melkein jokakaiselta koulun oppilaalta. Aloittaisin ystävistäni. Jos joku ansaitsisi anteeksipyyntöni, niin he. Olin ollut täysi idiootti.

Huomenna kaikki muuttuisi.

A/N: Kiitos, jos luitte. Kommentteja?

[Antelope]

A/N: Ensimmäinen lukuu tulee nyt vielä tähän samantien.



1.




Heräsin virkeänä kuin peipponen. Olin mennyt aikaisin nukkumaan, vaikka Ginny olisi halunnut katsoa illalla erään romanttisen elokuvan. Olin sanonut ei, koska oli sunnuntai ja seuraavana päivänä olisi koulua. Hän oli sitten katsonut sen varmaan Harryn kanssa, vaikka väitti minulle sitkeästi, että hän halusi tyttöjen illan. Nyt Ginny nukkui täysillä, häntä olisi varmaan vaikea saada herätettyä. Hän oli oikea kiukkupussi jos hänet herätettiin kesken unien. Hymyilin ja menin suihkuun.

Kun tulin suihkusta Ginny nukkui vieläkin. Jos hän ei kohta heräisi hänelle tulisi kiire. Vetäisin peiton hänen yltään ja iskin häntä tyynylläni naamaan.
”Mitä hem-?” Ginny murisi väsyneenä ja nosti päänsä tyynyltään.
Nauroin. ”Jos et nyt herää niin myöhästyt muodonmuutoksista. Taisit valvoa Harryn kanssa pitkään.”, virnuilin.
Ginny haukotteli leveästi. ”Emme me nyt niin pitkään valvoneet. Et edes sitä paitsi kysynyt oliko meillä hauskaa.”, Ginny hymyili ja raahautui suihkuun.
”No, oliko teillä hauskaa?”, huusin suihkun kohinan läpi Ginnylle. Samalla kaivelin matka-arkustani vaatteita.
Kuulin Ginnyn nauravan. ”Meillä oli ihanaa.”, Ginny sanoi ja tapsutteli valkoinen pyyhe ympärillään kylpyhuoneestaan. ”Missäs kaikki muut ovat?” hän kysyi ja käveli matka-arkulleen katselleen tyhjää makuusalia.
”Siinäpä se, kello on jo niin paljon, että muut ovat lähteneet jo aamiaiselle.”, sanoin ja otin koululaukkuni sängyn päädystä.
Ginny puki vaatteet päälleen pikavauhtia, nappasi punaisen koululaukkunsa ja lähti juoksemaan makuusalin kierreportaita alas oleskeluhuoneeseen.
”Tulipa sille kiire.”, hymähdin.
”Minun piti tavata Harry Suuressa Salissa jo aikoja sitten.”, kuulin Ginnyn huutavan oleskeluhuoneesta.
-------------------------------------------------------------------------

Kun tulin näin Suureen Saliin näin Ginnyn ja Harryn kuhertelevan penkillä vieritysten. Pudistin hymyillen päätäni. Näin Malfoyn tulevan kavereidensa kanssa tyrmistä. Miksiköhän hän tuli näin myöhään?  Hämmästyin suuresti, kun Malfoy ei sanonutkaan minulle mitään halventaa, hän vain nyökkäsi. Hän näytti jokseenkin hermostuneelta.

Jäin paikalleni tuijottamaan häntä suu auki, kun hän oli jo omassa pöydässään. Yhtäkkiä kuulin uneksuvan äänen oikealta puoleltani. ”Miksi katsot Malfoyta suu auki? Liiteleekö hänen korvassaan körtikkelöjä?” Käännyin Luna Lovekivaan päin, mutta hän oli jo lähtenyt hyppelemään iloisesti kohti loitsujen luokkaa. Siitä muistinkin, että muodonmuutoksen tunti alkaisi aivan näille minuuteilla. Huomasin melkein koko salin tyhjäksi. Vain Malfoy ystävineen oli vielä pöydässä iloisesti jutellen. Heillä ei näyttänyt olevan kiire. Näin Ginnyn ja Harryn kävelevän käsi kädessä minua kohti. Ron heidän takanaan näytti kiusaantuneelta.
”Herm!”, Harry kuulosti yllättyneeltä. Varmaan hän ihmetteli, miksi seisoin salin oviaukolla, enkä ollut edes tullut syömään. Hän ei kuitenkaan kysynyt mitään. Lähdimme kävelemään yhdessä muodonmuutoksiin. Kun tulimme luokan ovelle, kauhukseni huomasin, että tunti oli jo alkanut. Luikimme nopeasti sisään ja pyysimme anteeksi myöhästymistä.
”Saisinko tiedustella, että miksi. Miksi te neljä olette myöhässä?” McGarmiwa sieraimet laajenivat, kun hänen neljä omaa tupalaistaan olivat myöhässä.
”Öööm... emme huomanneet ajankulua, kun oli niin hauskaa. Ron laittoi ajatuksissaan munakokkelia puuron sekaan.”, höpötin hermostuneena. Olin varma, että Ron mulkaisi minua vihaisesti, vaikken sitä nähnytkään. McGarmiwa ei näyttänyt olevan tyytyväinen selitykseeni.
”Hyvä on, mutta pitäkää huolta, että tämä jää viimeiseksi kerraksi! Joudun ottamaan 10 pistettä pois rohkelikolta myöhästymisenne tähden.”

Luikin nopeasti paikalleni keskiriviin Ronin kanssa. Ginny ja Harry istuivat meidän takanamme. He pitivät edelleen käsiään yhdessä. Ne olivat varmaan liimattu yhteen pikaliimalla. Ginny ja Harry istuivat nykyään, joka tunnilla kaksistaan. Ennen minä olin istunut Ginnyn kanssa ja Ron Harryn. Oli muuten suoranainen ihme, ettei Ron ollut vielä iskenyt Harryn päätä mäsäksi. Hän ei hyväksynyt sitä, että Harry kopeloi hänen siskoaan. Hän yritti kyllä kovasti hyväksyä heidän suhteensä, mutta...

McGarmiwa selitti sillä tunnilla jotakin ihmisten muodonmuutoksista. Me emme saaneet kokeilla mitään. Meidän piti koko tunti kirjoittaa muistiinpanoja. Ron tosin taisi nukkua, siltä se ainakin näytti. Hymyilin ilkeästi ja ajattelin, että hän ei ainakaan saisi lainata muistiinpanojani, niinkuin hän oletti automaattisesti. Saisipahan opetuksen!

”Neiti Granger, tiedätkö tämän vastauksen?”, McGarmiwa kysyi.

Hätkähdin. Olin ollut ajatuksissani. Olin ajatellut vaan, että mitäköhän Ronin ja Harryn ystävyydelle vielä käy, kun Harry on Ginnyn kanssa. Mistä ihmeestä me puhuimme?

”En tiedä.”, vastasin. Kaikki tuijottivat minua, mukaanlukien McGarmiwa.
”Oletko varma?” hän kysyi kummissaan. Nyökkäsin posket punaisina. Voi luoja, mitähän tämä päivä tuo vielä tulleessaan? Ensin Malfoy on jokseenkin ystävällinen minulle, myöhästyn tunnilta ja en tiennyt oikeaa vastausta kysymykseen. Kumpa tämä päivä loppuisi jo!
-------------------------------------------------------------

Olimme lounaalla, kun huomasin Malfoyn kävelevän opettajan pöytää kohti. Näin hänen nojautuvan McGarmiwaa kohti ja sanovan jotakin. En tiedä mitä hän sanoi, mutta McGarmiwa näytti todella iloiselta sen kuultuaan! Malfoy käveli tyytyväisen näköisenä omaan pöytäänsä. Huomasin puristavani taikasauvaa farkkujen taskussa. (Meille ilmoitettiin jokavuotisissa kirjeissämme, että tänä vuonna ei tarvitsisi käyttää koulupukua!) Ei Malfoy kyllä näyttänyt tekevän mitään väärää, hän vain näköjään kierteli tekemässä ihmiset iloiseksi! Ja milloin hän muka sellaista oli alkanut harrastaa? McGarmiwa näytti edelleenkin iloiselta, kun hän jutteli professori Lipetitin kanssa. Mitähän Malfoy oli sanonut hänelle. ”Oi, näytät tänään niin kauniilta professori!” Tuhahdin ja keihästin perunan.
”Herm, onko jokin vialla?”, Ginny kysyi iloisesti. Mikään ei varmaan pystyisi muuttamaan hänen mielialaansa tänään. Ron murjotti, kuin itse Percy Weasley olisi tullut ja ilmoittanut, että hän muuttaa takaisin kotiin.
”Ei mikään. Voisit kysyä sitä samaa Ronilta.”, sanoin. Sehän oli totta, ainakin omasta mielestäni. Malfoy näköjään yritti parantaa tapansa, miksi olisin siitä huonotuulinen!
”Niinpä. Olen ihmetellyt tuota käyttäytymistäsi minäkin!”, Harry sanoi Ronin vasemmalta puolelta. Hän piti edelleen Ginnyä kädestä.
”Mitä”, Ron murahti. ”Minähän olen mainiolla tuulella!”
Tyrskähdin.
”Juu, ja minä olen ruttusarvinen niistaisiki! Kerro nyt mitä painaa miletäsi, kamunen!”
”No, eihän tässä ole mitään hätää. Sinä seurustelet Ginnyn kanssa, sain peikon liemien kokeesta ja tajusin vasta nyt etten pidä porkkanasta!”, Ron ärjähti heitti kaikki porkkanansa seinään.
”Weasley, tulisitko huoneeseeni?”, kuului vihainen ääni Ronin takaa. Ron kääntyi penkillä ja kohtasi McGarmiwan raivostuneen katseen. Ron lähti hänen mukaansa tappaen katsellaan pelästyneitä ekaluokkailaisia. Aika kauan hän oli pidätellyt sitä raivokohtausta, jota kaikki olivat odottaneet jo kolme viikkoa.

”En tiennytkään, että hänellä menee noin huonosti.”, Harry huokaisi ja lähti Ginnyn kanssa (käsi kädessä) kohti oleskeluhuonetta. Nyt olin jo sataprosenttisen varma, että heidän kätensä oli liimattu yhteen.

Minäkin lähdin huokaisten raskaasti, mutta en oleskeluhuoneeseen vaan kirjastoon. Voisin tehdä vaikka läksyjä. Ehdin kävellä vain muutaman askeleen, kun kuulin takaani ystävällisen äänen.
”Granger, voitaisiinko jutella?” Malfoy kysyi.
Ei. ”Tottakai”, huomasin vastaavani. Mitä ihmettä hän haluaisi sanoa?

Malfoy johdatti minut syrjäiseen, tyhjään luokkahuoneeseen. ”Minulla on asiaa.”, hän sanoi. Mitä ihmettä, hän haluaisi sanoa minulle? Jos hän olisi halunnut sanoa jotakin ilkeää, hän olisi sanonut sen kaikkien kuullen.

”Kuule Granger. Minä-”, Malfoy keskeytti äkkiä. Hän veti henkeä. Hän näytti todella hermostuneelta.
”Niin?”, yritin rohkaista häntä.

”Haluaisin pyytää anteeksi, että olen jatkuvasti kiusannut sinua nämä kuusi vuotta.”

MITÄ?!
-------------------------------------------------------------------------

A/N: Mitäs mieltä olette esikoisestani? Jatkanko?  

[Trixie]

Kirjoitat hyvin, huomasin vain pari pientä kirjoitusvirhettä.
Ficci vaikuttaa kiinnostavalta.  
Ainoa asia, jota ihmettelen on, miksi Ginny käy samoilla tunneilla Harryn ja muiden kanssa? Muistaakseni Ginny on vuoden nuorempi Harrya, Ronia ja Hermionea?
Mutta, kirjoitathan jatkoa, pidän tästä

[Herski]

Voi, Antelope kulta. ♥

Minä haluan todellakin lukea lisää tätä. Jatka, jatka! Jatkathan?

Kirjoitat mielestäni oikein hyvin. Muutamia kirjoitusvirheitä löytyi, mutta ne eivät kyllä haitanneet lukemista.
Ihanan parin ainakin olet tähän ficciin valinnut! 

Jatka ihmeessä. Vaikuttaa mielenkiintoiselta tämä. Draco pojalla rupesi omatunto kolkuttamaan Saattaa 'Mione olla hieman ihmeissään, kun poika, joka on häntä kaikki nuo 6 vuotta haukkunu, niin tulee pyytämään anteeksi. Ihanaa.

Odotan innolla jatkoa. Kiitos tästä mukavasta lukunautinnosta,  Antelope kulta! 

♥: Herski

[Antelope]

Oi, ihanaa kommentteja!♥

 Kiitos paljon kommentistasi Trixie! Ilahduin kovasti, kun huomasin, että tänne oli kirjoitettu kommentteja.♥  Niin, en muistanutkaan sanoa, että Ginny on tässä ficissä saman ikäinen, kun Harry, Herm ja Ron. Eli hän siis käy samoilla tunneilla ja niin edespäin. Kiitos todella paljon kommentistasi! Tulin iloiseksi.

Voi Herski kulta! Kiitos paljon ihanasta kommentistasi!♥ Ihana kuulla, että olit löytänyt ficistäni vain pari kirjoitusvirhettä! Olin ajatellut, että koko ficci olisi yksi suuri kirjoitusvirhe! Kyllä minä tätä jatkan, aloitan tänään toisen luvun. Ihana kuulla, että pidit tästä!

Kiitos paljon teille!


Antelope

[cassable]

Kihihii, moikka rakas Antelopeni!

Koska sinä olet suonut mulle sen ilon ja hymyn kommenteillasi, niin minäkin tulin piristämään sinua! (ainakin yritys hyvä kymmenen hei!)
Tämähän kuullosti oikein mukavalle, tai siis tottakai, onhan tämä D/Herm! Mun pitää kyllä sanoa että huomasin pari kirjoitusvirhettä, ne oli kyllä ihan inhimillisiä ja näin, mutta mua ainakin auttaa jos vaikka luen ihan vaan tekstit itekseen pari kertaa läpi. Kannattaa oikeesti kokeilla!
Draco oli niin suloinen! Hyvä että hänkin joskus huomaa törkeytensä.
Hmm, eipä kai mulla sitten muuta.

Jään odottelemaan jatkoa!

~cassable

p.s. lempikohtani;
ja tajusin vasta nyt etten pidä porkkanasta!”, Ron ärjähti
sainpahan kunnon naurut!

[Antelope]

2.



”Haluaisin pyytää anteeksi, että olen jatkuvasti kiusannut sinua nämä kuusi vuotta.”

MITÄ?! Eihän tämä voinut olla totta – Draco Malfoy pyytää anteeksi, ja vielä minulta, kuraveriseltä! Oliko tämä unta? Nipistin käsivarttani. Se sattui vähäsen joten tämä oli ihan todella, todella totta! Siis ihan totta! Paitsi, että tämä oli varmasti suurta pilaa. Sitten tajusin, että Malfoy varmaan odotti, että sanoisin jotakin. En saanut sanaa suustani. Tyydyin vain katsomaan häntä suu auki, niinkuin aamiaisellakin.

”Ymmärrän, että tämä tuntuu mielestäsi hämmentävältä, mutta tämä ei ole sitten mitään pilaa.”, Malfoy sanoi ja tutkaili hämmentynyttä ilmettäni. Hän odotti mitä sanoisin. Valitettavasti en voinut sanoa mitään, olin niin järkyttynyt. Draco Malfoy pyysi minulta anteeksi! Tai siis tämähän oli yhtä suurta pilaa, eikö niin.

Malfoy huokaisi. ”Et taida uskoa minua. Eikö niin?” Nyökkäsin pienesti. Miten hän pystyi olettamaan, että uskoisin jotain noin uskomatonta?

Malfoy huokaisi taas ja istuutui pulpetille. Hän viittasi minut kädenliikkeellä viereisen pulpetin kannelle. Menin vastahakoisesti istumaan sille. Mitähän hän nyt sanoisi. ”Olen päättänyt parantaa tapani, lopullisesti.”

”Selitän sinulle. Olen päättänyt parantaa tapani, lopullisesti. Minä-” Hänet keskeytti minun nauruni. Minun oli pakko nauraa. Voi jeesus, mitä paskaa. Olin jo nousemassa pulpetista, mutta hän tarttui minua kädestä ja veti minut takaisin. ”Kuuntelisitko, mitä aion sanoa?” Nyökkäsin taas.

”Niin, mietin eilen illalla elämääni. Tulin siihen tulokseen, että en ollut tyytyväinen siihen, en todellakaan. Tajusin, että ystävänikin olivat kanssani, koska pelkäävät minua. Sitten sain ajatuksen: minähän voisin korjata tilanteen! Päätin pyytää anteeksi kaikilta, joita olin joskus loukannut, etenkin ystäviltäni. Tai, en nyt ihan kaikilta; Potterilta en pyytäisi anteeksi. Mielestäni hän ei ansainnut anteeksipyyntöäni. Sen sijaan päätin pyytää sinulta ja Weasleyltä anteeksi.” Avasin suuni sanoakseni jotakin, mutta Malfoy vaijensi minut kädenliikkellä. ”Ja minä olen ihan tosissani, Hermione”- hän sanoi ensi kertaa nimeni!- ”Olen kyllästynyt siihen, että kaikki vihaavat minua! Haluan, että ihmiset kohtelevat minua kuin normaalia ihmistä! Haluan, että ihmiset ovat minulla ystävällisiä, eivätkä katsoisi minua kuin jotain murhaajaa, Hermione!”

Olin hämmästynyt. Tajusin, että tämä kylmä poika, joka seisoi edessäni, oli pahoillaan teoistaan! Viimeinkin uskoin sen. Hän todella oli pahoillaan ilkeyksistään. Uskoin hänen olevan tosissaan myös siksi, että hän ei ollut haukkunut minua kuraveriseksi koko tämän anteeksipyyntönsä - joka oli kestänyt yli viisi minuuttia – ajan! Hän ei  itseasiassa ollut sanonut yhtäkään haukkumasanaa! Sitä paitsi, hän oli sanonut nimeni ensimmäistä kertaa!

”Voitko antaa minulle anteeksi, Hermione. Voitko antaa minulle anteeksi sen, että olen kiusannut sinua kuusi vuotta?” Ensimmäistä kertaa avasin suuni:
”Tottakai.”, sanoin ääni vavisten. Yhtäkkiä tajusin, että itkin. Draco (milloin olin alkanut sanoa hänen nimeään?!) hymyili minulle helpottuneesti. Se oli aito hymy. Yhtäkkiä syöksähdin hänen kaulaansa ja halasin häntä. Siis minä halasin Draco Malfoyta! Olin tullut hulluksi. Tunsin Draco hämmästyvän, mutta hän vastasi halaukseeni. Hän rutisti minut itseään vasten. Se tuntui... hyvältä. Ihmettelin, miksi hän ei ollut tyrkkäissyt minua pois ja alkanut huutaa: ”Saastainen kuraverinen! Kuinka kehtaat koskea minuun noilla likaisille kuraverisen käsilläsi!” Kaipa se johtui siitä, että hän ei halunnut loukata tunteitani. Hänhän oli juuri pyytänyt minulta anteeksi!

Halasimme pitkään, mutta sitten Draco, suureksi harmikseni, irrottautui. ”Kello on jo paljon. Tunti alkaa.”, hän sanoi. Ilokseni hän näytti harmistuneelta. Punastuin helakasti, kun kohtasin hänen katseensa. ”Hermione... kiitos.”, hän sanoi hymyillen ja käveli ovelle, avasi oven ja katosi. Huokaisin, en varmaan enää ikinä saisi jutella hänelle tällä lailla.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Menin hymyillen pimeyden voimilta suojautumisen luokkaan. Draco Malfoy oli pyytänyt minulta anteeksi! Siksi varmaankin McGarmiwa oli näyttänyt iloiselta lounaalla, kun Draco kuiskasi hänelle jotakin. Hän oli pyytänyt anteeksi McGarmiwaltakin! Minua harmitti vähän Harryn puolesta; hän ei tulisi samaan anteeksipyyntöä. Harmi Harryn puolesta lähti Pyhään Mungoon kyllä äkkiä, kun sen korvasi taas onnen tunne. Olin onnellinen, koska Draco oli pyytänyt minulta anteeksi ja sallinut minun jopa halata häntä!

Ilokseni huomasin, että tunti ei ollut vielä edes alkanut! Oppilaat istuksivat käytävän nurkissa omissa ”jengeissään”. Huomasin Harryn ja Ginnyn imuttelemassa yhdessä nurkassa. He käyttivät hyödyksi ajan, kun Ron ei ollut paikalla. Huomasin yökkääväni ja menin nojaamaan seinään luokan oven lähelle. En kyllä varmasti menisi häiritsemään! Suljin silmäni ja huomasin  ajattelevani... Draco Malfoyta ja hänen jäänharmaita silmiään. Avasin silmäni säikähtäen. En kai minä nyt Draco Malfoyhin ollut ihastunut! Vaikka hän olikin pyytänyt minulta anteeksi, se ei tarkoittaisi, että hän pitäisi minusta! Mutta se ei tarkoita, että hän ei pitäisi minusta, pieni ääni päässäni sanoi. Ravistin päätäni ja aloin ajattelemaan Ronia. Missähän hän oli? Toivottavasti hän ei ollut saanut jälki-istuntoa! Se olisikin hyvä lisäys hänen täydelliselle päivälleen! Sitten Draco Malfoy hiippaili taas mieleeni. Hän oli vastannut halaukseeni. Ehkä hän piti minusta edes pikkuisen...

Yhtäkkiä kuulin tutun käheän äänen: ”Tietä oppilaat, professorin pitäisi päästä pitämään teille tuntia ja se ei onnistu, jos ette väistä!” Hyvä professori tuli ja alkaisi pitää tuntia. Pimeyden voimilta suojautumisen- tunnin pitäisi viedä tyhmät ajatukset Malfoysta pois!

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Keräsin huokaisten kirjani pulpetilta koululaukkuuni. Tunti ei ollut vienyt ajatuksiani pois Draco Malfoysta. Päinvastoin. Tunti oli ollut pelkkää kertausta ensi tunnin testiin ja osasin kaikki asiat jo ulkoa. Minulla oli ollut siis koko tunti aikaa Draco Malfoyta, hänen jää-silmiään ja hänen halaustaan. Mahtavaa, jos minä olin ihastunut Draco Malfoyhin niin... siitä ei ainakaan seuraisi mitään hyvää, sano minun sanoneen.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

”Mione. Et muuten ikinä arvaa mitään tänään tapahtui!”, Ginny sanoi minulle, kun olimme tekemässä kirjastossa läksyjä.
”Harry pyysi sinua Tylyahoon.”, arvasin hajamielisesti etsien tietoa muodonmuutosten kahden pergamentin pituiseen tutkielmaan.
”No ei, hömppä! Hänhän pyysi minua Tylyahoon jo kaksi päivää sitten! Minähän kerroin siitä oleskeluhuoneessa.”
”No mitä sitten? Pitääkö minun muka arvata!”, sanoin ärtyneenä. Mahtavaa, piti tässä vielä ruveta leikkimään arvausleikkiä Ginnyn kanssa.
Ginny ei välittänyt ärtyneisyydestäni. ”Malfoy tuli pyytämään minulta anteeksi sitä, että kutsuu minua aina verenpetturiksi.”, hän sanoi tutkien reaktiotani.

Malfoy oli siis pyytänyt anteeksi Ginnyltäkin, hän ei liioitellut, kun sanoi pyytävänsä anteeksi kaikilta, joita oli loukannut. ”Mitä hän sanoi?”, kysyin sydän pamppaillen.
”Sanoi vain: ”Olen pahoillani, että sanon sinua aina verenpetturiksi. Aion parantaa tapani.” Hän lähti ennen kuin kerkesin edes tajuta hänen sanansa. Miten niin?” Draco oli siis selittänyt vain minulle yksityiskohtaisesti ongelmansa. (Parvati oli kertonut minulle aikaisemmin tänään, että Malfoy oli pyytänyt häneltä anteeksi. Hän ei ollut sanonut Parvatillekkaan mitään kummoisempaa.) Sydämeni pyörähti ympäri. Draco oli luottanut minuun. Hän oli kertonut minulle ongelmansa. Hän oli jopa vastannut halaukseeni! Voisin lyödä vaikka vetoa siitä, että hänen halaustaan ei ollut saanut kovin moni. Minä olin yksi onnekas.

”Ajattelin vain. Hän pyysi minultakin anteeksi”, vastasin Ginnylle.
Ginnyn suu loksahti auki. ”Vai niin. Ajattelin ettei hän pyytäisi anteeksi jästisyntyisiltä. Tiedäthän, he ovat hänen mielestään kuraverisiä.”, hän sanoi mietteliäästi. ”Älä pahastu!”, hän lisäsi kiireesti.
”En tietenkään! Niin, täytyy myöntää, että yllätyin, kun hän sanoi haluavansa jutella.”, vastasin heilutellen sulkakynääni sormieni välissä ajatellen Dracoa. Hän oli kyllä aika-

”Herm, onko pakko?”, Ginny ärähti ja pyyhki mustetta tutkielmastaan. Oho, olin vahingossa sotkenut Ginnyn läksyt, kun olin heilutellut sulkakynääni ja ajatellut Dracoa.
”Anteeksi! Kuuraannu.”, sanoin ja osoitin Ginnyn työtä taikasauvallani. Koko työ puutsantui, mukaanlukien Ginnyn tutkielman sisältö.
”Anteeksi!”, huudahdin. ”Paluus.” Mustejäljet palasivat, mutta tutkielma ei.
”Kiitos Mineo! Olet auttanut minua jo tarpeeksi.”, Ginny tiuskaisi ja pani kaikki koulukirjansa koululaukkuunsa. ”Onko sinun pakko ajatella Malfoyta, kun loitsit?” Ginny oli jo lähtenyt ennenkuin ehdin väittää vastaan.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Heti kun pääsin oleskeluhuoneeseen, pyysin Ginnyltä anteeksi. Pyysin lupaa korjata virheeni. Hän antoi luvan virnuillen. Tällä kertaa pidin ajatukset Draco Malfoysta visusti poissa. Huokaisin helpotuksesta, kun loitsu onnistui.

Sillä aikaa, kun olin ollut poissa, Ron oli päässyt McGarmiwan puhuttelusta. Hän oli pahalla päällä, koska oli saanut jälki-istuntoa. Hän joutui siivoamaan Voron arkistokaappia. Ron ilmoitti hyvin pian menevänsä nukkumaan. Voi vain toivoa, että hänellä olisi huomenna parempi päivä.

Tein läksyjä Ginnyn ja Harryn kanssa, kunnes kyllästyin heidän kuherteluunsa yhdeksältä. Kun tulin kylpyhuoneesta, huomasin, että Ginny oli hämmästyksekseni tullut makuusaliin. Menin lämpimän peiton alle ja yritin saada unta. Tunsin patjani menevän kuopalle. Ginny oli istunut viereeni.

”No. Kerrotko nyt mitä Malfoyn kanssa tapahtui?” Avasin suuni väittääkseni vastaan, mutta Ginny keskeytti minut. ”Älä esitä. Kun putsasit tutkielmaani, ajatuksesi olivat selvästi jossakin. Haaveilit Malfoysta!”
”En haaveillut!”
”Nyt kyllä kerrot. Minä olen paras ystäväsi!” Huokaisin ja aloitin aivan alusta ja kerroin kaiken. Jopa sen halaus-jutun.

Ginny oli hyvä kuuntelija. Hän ei nauranut, kun kerroin, että aloin itkeä. Sen sijaan, kun kerroin minun ja Dracon halaamisesta, hän huokasi: ”Voi miten romanttista.”

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Heräsin hymy huulillani. Olin nähnyt todella hyvää unta.

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

A/N: Yritin tehdä tästä luvusta vähän pitemmän. Toivottavasti tykkäätte. Kommentteja?

[Trixie]

Pidän tästä edelleen Jatkoa!
Rakentava kommentti on lomalla

[Antelope]

Kommentteja! Mikä voisi olla mukavempaa?

Ihanaa cassable, ihanaa!♥ Kiitos paljon kommentistasi! Mukavaa, että sinäkin eksyit tänne! Kiitos paljon miten-estät-kirjoitusvirheet- vinkistäsi!

Kiitos taas kommentistasi, Trixie! Mukava kuulla, että pidät tästä edelleen! Ei haittaa vaikka rakentava on lomalla jossakin Kuubassa!

Kiitos lukijoille ja kommentoijille!♥


Antelope

[Antelope]

A/N: Tässä tulee kolmas luku. Menen sitten yli viikon lomalle, joten jatkoa(?) saatte odottaa. Siis jos jatkoa haluatte.


3.




Ei, ei, ei! En mitenkään voinut –saanut olla ihastunut Draco Malfoyhin!

Ginny oli sitä mieltä, että olin, kun kysyin hänen mielipidettään. Voin vain toivoa, että hän on väärässä! Mutta Ginnyllä oli kyllä aihetta epäillä: olin nähnyt Dracosta unta jo kolmena yönä peräkkäin. Kaikki unet olivat olleet samanlaisia, unen kohtauksen paikat aina vain muuttuivat joka kerta. Yhdessä unessa olin ollut Dracon kanssa niityllä, toisessa rannalla. Viime öisessä unessa olin ollut hänen kanssaan kahden koivun alla, jotka olivat vastapäätä toisiaan ja muodostivat sellaisen kauniin lehtikatoksen. Unessa minä ja Draco emme koskaan puhuneet. Me – voi luoja – suutelimme. Minä rakastan sitä unta. Haluan nähdä sen ensi yönäkin. Ehkä tosiaan olin ihastunut Dracoon, ehkä edes pikkuisen.

No ei helvetissä, minähän en ole ihastunut Draco Malfoyhin, enkä tule ihastumaankaan!

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tänään on Tylyaho-viikonloppu. Toisin sanoen Ginny ja Harry menisivät tänään Tylyahoon treffeille. Minäkin olin menossa Tylyahoon, mutta yksin. Ronilla olisi jälki-istunto Voron kanssa, joten hän ei voinut tulla kanssani. Toisaalta, se ei olisi suurikaan menetys; Ron on ollut viimeiset kaksi viikoa aina pahalla päällä

Ginny on hyvin innoissaan ja jännittynyt; hän menisi tänään ensi kertaa Harryn kanssa treffeille! He olivat seurustelleet nyt kaksi viikkoa ja pahaksi onneksi Tylyaho-viikonloppu oli juuri ollut (ne ovat joka toinen viikonloppu), joten he eivät olleet vielä ehtinneet kunnon treffeille. Minun mielestäni ne kuutamokävelyt olivat kunnon treffejä, mutta Ginny laski ne vain treffeiksi.
Ei siis kunnon treffeiksi. No, jokatapauksessa Ginnyä jännitti hirveästi ja minun piti rauhoitella häntä. ”Kyllä kaikki hyvin menee.”, tolkutin hänelle joka toinen sekuntti. Minun piti valita hänelle myös vaatteet, koska hän ei luottanut omaan tyylitajuunsa. Pakotin hänet pistämään kauniin, syksyn lehtien väreissä koreilevan mekon ja ruskeat korkokengät. (Ginnyn onneksi oli vielä lämmintä, joten hänen ei tarvinnut pistää toppatakkia ja tupsupipoa)

Juuri kun oli taluttamassa Ginnyä eteishalliin, hän äkkiä pysäytti minut.

”Näytänkö hyvältä?” hän kysyi hermostuneena, sukien mekkoaan.
”Näytät upealta.”, vastasin, koska se oli totta. Ginny näytti todella kauniilta värikkäässä mekossaan.
”Hyvä.” Hän helpottui silminnähden. Näki heti, että juuri se oli kaivanut hänen mieltään.
”Ginny-kulta, näytät maailman kauneimmalta Harryn silmissä, vaikka olisit pukeutunut säkkiin. Tiedäthän sinä sen.”, sanoin. Harrysta Ginny olisi kaunis, vaikka hän olisi tosiaan pukeutunut säkkiin.
Kumpa eräs toinen pitäisi minua kauniina... Läpsäisin itseäni poskelle. En saanut ajatella Dracoa. Se oli tästä lähtien kielletty. Dracoon liittyvät ajatukset olivat tästä hetkestä lähtien kiellettyjä!

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kävelin yksin Kauppakadun ihmisvilinässä. Olin jo käynyt Hunajaherttuassa m jauissa kaupoissa, joissa halusin käydä. Mitä minä täällä enää tekisin? Olin vieläpä yksin, kun Ginny ja Harry olivat kahdestaan niillä treffeillä – varmaan olivat tällä hetkellä  Matami Puddifoodilla – ja Ron oli jälki-istunnossa Voron luona.

Päätin mennä vielä Kolmeen Luudanvarteen juomaan kermakaljalasillisen. Kävelin Kolmeen Luudanvarteen hitaasti, katsoen muiden tylypahkalaisten touhuja. Parvati ja Lavender olivat iskuhommissa: he olivat nähneet kaksi söpöä korpinkynttä ja menneet juttelemaan. Mark Waters tutki uusia sulkakyniä – hän oli tunnettu hikipinko. Pahempi kuin minä, itseasiassa. Näin myös Ginnyn ja Harryn kävelevän käsi kädessä katua pitkin. Jollain sentään näytti menevän hyvin. Toisin kuin eräillä...

Juoksin nopeasti Kolmeen Luudanvarteen; en halunnut enää nähdä onnellisia pareja. Kolmessa Luudanvarressa tilasin kermakaljan ja istuin yksin erääseen nurkkapöytään. Kulautin nopeasti kermakaljani kurkusta alas, kun näin Parvatin ja Lavenderin ja ne kaksi korpinkynttä tulevan Kolmeen Luudanvarteen. En tällä hetkellä jaksaisi nähdä yhtään mitään flirttailua. Enkä varsinkaan huonoa.

Pääsin ovesta ulos juuri, kun Parvati aloitti sirkutuksen toiselle niistä korpikynsistä. Luojan kiitos, olisin ehkä oksentanut kermakaljaani, jos olisin joutunut kuuntelemaan sitä. Päätin mennä takaisin linnaan. Voisin tehdä siellä vaikka läksyjä, tosin saisin ne äkkiä valmiiksi. Olin tehnyt viikon läksyistä jo suurimman osan, toisin kuin Harry ja Ron. He jättivät läksynsä aina viimetippaan. Siitä ei seuraisi mitään hyvään, kun pitäisi etsiä töitä. Olen tolkuttanut heille useita kertoja, että jos he koulussa eivät tee hommiaan ajoissa, niin miten sitten töissä. Ginny sentään teki läksynsä ajoissa. Hän tuli kanssani kirjastoon joka päivä tekemään läksyjä.

Päätin kävellä erästä metsäpolkua pitkin linnan porteille. Se oli todellinen kirtotie, mutta saisinpahan ainakin raikasta ilmaa. Olin ollut viimeaikoina kyllä liian paljon sisälle, sillä läksyt veivät niin paljon aikaa...

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Metsässä oli hyvin kaunista. Syksy oli jo pitkällä, joten puunlehdet koreilivat ruskeina, punaisina ja oransseina. Huomasin pienen oravan juoksevan polun yli. Se jäi polun keskelle katselemaan minua. Se ei näyttänyt erityisen pelokkaalta vaikka olin hyvin lähellä. Kaivelin taskujani ja löysin keksinmuruja. Laitoin ne kädelleni ja ojensin käteni oravaa kohti kutsuvasti. Se pelästyi hiukan, mutta tuli varovasti lähemmäs.

Viimein, monen minuutin jälkeen, se haisteli kättäni. Lopulta se maisteli keksinmuruja, jotka olivat kädelläni.

Kun orava söi kädeltäni keksimurusia, vaistosin, että joku katseli minua. Se joku istui kaatuneella puunrungolla noin viidenkymmenen metrin päässä minusta ja oravasta. En erottanut hänen kasvojaan. Tiputin loput keksinmurut maahan oravalle ja kävelin kaatuneen puunrungon luokse. Järkytyin, kun tajusin, että se joku, joka oli katsellut minua oli Draco Malfoy! Mitä hän täällä teki, polulla, josta vain minä tiesin? Ilmeisesti hänkin oli löytänyt tämän polun ja istui nyt puunrungolla katsellemassa minua!

Dracolla oli päällään kastajanruskea paita ja raidallinen kaulahuivi. Hänellä oli mustat housut ja ruskeat kengät. Hän hymyili minulle. Siis hymyili!

Hän taputti runkoa allaan kutsuvasti. Minun piti siis istua hänen viereensä. Halusiko hän jutella? Olisin antanut mitä tahansa, jos nyt saisin tietää mitä hän ajatteli.

Istuuduin hänen viereensä. En uskaltanut sanoa mitään. Hän hymyili minulle edelleen. Vastasin hymyyn. Nyt sitten sain mahdollisuuden jutella Dracon kanssa, mitä olin halunnut jo kolme päivää! Mitä hemmettiä sanoisin?! Minun ei tarvinnut pohtia sitä kovin kauaa, sillä Draco avasi suunsa.

”Katselin sinua äsken. Tiedäthän, kun syötit tuota oravaa.”, hän sanoi katselleen sitä pientä oravaa, joka oli vieläkin keksimurujen kimpussa. Nyökkäsin. ”Vaistosin, että joku katseli minua. En olisi kyllä arvannut, että se olit sinä! Luulin sitäpaitsi, että olen ainoa, joka tietää tästä polusta.”, sanoin katsellen maahan. En kerta kaikkiaan kehdannnut katsoa häntä silmiin. Olin itkenyt ja halannut häntä viime kerralla, kun juttelimme. Mitähän hän minusta ajatteli?

”Olen tiennyt tästä polusta vaikka kuinka kauan. Minulla on tapana tulla tänne mietiskelemään. Olet ensimmäinen ihminen, jonka tapaan täällä.”, hän sanoi yrittäen katsoa minua silmiin. En kehdannut katsoa häntä silmiin vieläkään.

”Mitä sinä täällä mietiskelet?” pamautin hetken kuluttua. Tajusin liian myöhään, että se oli liian henkilökohtaista. ”Anteeksi.”, kuiskasin, kun hän katseli jalkoihinsa eikä vastannut.

”Ei se mitään. Mietin vain mitä vastaisin. Ehkä enimmäkseen mietin elämääni. Paitsi tänään en tullut miettimään elämääni. Tulin miettimään erästä henkilöä ja mitä tunnen häntä kohtaan. En ole aivan varma siitä.”, hän vastasi hetken kuluttua. Kohotin katseeni ja kohtasin hänen jäänharmaat silmänsä.

Hitto, hän oli tullut tänne miettimään jotakuta! Varmaankin jotain helvetin Pansya. Huomenna Pansy saisi kuulla Dracolta ilouutisen. ”Oi Pansy, olen nähnyt valon. Rakastan sinua, tule luokseni ainiaan!” Tuhahdin, Pansy olisi varmasti enemmän kuin iloinen. Hän oli ollut ihastunut Dracoon jo vaikka kuinka kauan.

”Tiedän mitä ajattelet, että ajattelen tässä näin Pansya!” Hän tuhahti. ”En todellakaan ajattele häntä! Juurihan minä eilen sanoin hänelle, että en halua hänen kanssaan mitään muuta kuin ystävyyttä!” Kohotin katseeni. Mitä? Hän ei ollut miettinyt Pansya. No ketä sitten? Varmaankin jotakuta luihuistyttöä. Se nyt oli ainakin saletti, että minua hän ei todellakaan ajatellut! Minähän olin rohkelikko ja mikä pahinta: kuraverinen. Enhän minä nyt kelpaisi Draco Malfoylle!

”No, mihin tulokseen tulit? Pidätkö sinä hänestä?” kysyin, vaikka kurkkuani kuristi. Toivottavasti sitä ei muuten kuullut äännestä. Minusta tuntui todella pahalta. Voin vain toivoa, ettei sitä näkynyt päällepäin. Mitähän hän sen jälkeen ajattelisi? Hän ei sen jälkeen varmaan enää ikinä puhuisi minulla. Kun edes ajattelin sitä, minulle tuli hyvin surullinen olo.”Kyllä.”, Draco vastasi. ”Pidän hänestä todella paljon.” Hän katsoi minua suoraan silmiin. Minun ruskeat silmäni kohtasivat nuo jäänharmaat, ihanat silmät. Taisin tajuta vasta nyt, miten komea hän oli. Hän oli itseasiassa todella komea. Huokaisin ja rikoin katsekontaktin tarkoituksella katsomalla maahan.

”Mitä sinä huokailet?”, Draco kysyi minulta hetken päästä. Hän oli varmaankin antanut minun ajatella tarkoituksella.
”Ajattelen vain asioita, joita en voi saada”, sanoin mitään ajattelematta. Ei helvetti! Toivottavasti Draco ei älyäisi mitään. Sitten hän ei ainakaan puhuisi minulle. Draco ei sanonut mitään, hän näytti miettivän jotakin. Annoin hänen ajatella rauhassa ja annoin omien ajatuksieni vaeltaa.Tämä oli varmaan viimeinen kerta, kun sain jutella hänelle. Minun täytyisi sanoa kaikki asiat, jotka halusin sanoa hänelle, nyt. Toista tilaisuutta ei tulisi. Minä sanoisin hänelle, että pidän hänestä. Oi voi, tämän jälkeen en voisi sanoa hänelle enää yhtäkään sanaa. Yhtäkkiä sain jostain paljon voimaa ja rohkeutta.

”Draco?” Hän käänsi kasvonsa minuun. Hän näytti hämmästyneeltä ja uteliaalta. Tajusin taas, liian myöhään, että oli sanonut hänen nimensä. Olisin halunnut läimäyttää itseäniä päähän, mutta en voinut tehdä sitä nyt. Draco odotti, mitä sanoin hänelle.

Olin juuri aukaisemassa suuni, sanoakseni, että pidän hänestä, kun yhtäkkiä kaikki rohkeus ja voima virtasi minusta ulos. Siis ihan kaikki. Jopa se rohkeus, joka minulla oli ollut ihan omasta takaa. Rohkeus ja voima olivat poissa, eivätkä ne varmaan ihan heti tulisi takaisin. Ei helvetti, juuri kun tarvitsin rohkeutta!

 Rohkeus valui virtana ruumiistani ulos. Minusta ei ollut mihinkään, en voisi sanoa, että pidän hänestä. En todellakaan. Mutta Draco silti odotti, että sanoisin hänelle jotakin. Niin, mitä sanoisin hänelle nyt?! Mitä hemmettiä sanoisin hänelle?! Kirosin itseneni mielessäni basiliskin kitaan. Yhtäkkiseen rohkeuteen ei pidä luottaa, ei todellakaan.

”Tuota... ei mitään.”, sanoin hetken päästä Dracolle. Draco näytti hyvin pettyneeltä, kun hän käänsi katseensa maahan. Vittu, mikä idiootti olin. Minussa ei ollut rohkeutta edes sanomaan pojalle, että pidin hänestä!

Nousin puunrungolta nopeasti. Draco käänsi katseensa minuun. Nyt hän näytti hämmästyneeltä.

”Minun pitää mennä.”, sopersin ja lähdin juoksemaan pakoon. Kuulin Dracon huutavan jotakin takanani, mutta en saanut siitä selvää. Hän varmaankin huusi: ”Odota!” En olisi kyllä pysähtynyt, vaikka olisinkin saanut selvää. Halusin pois, kauas pois. En halunnut mennä takaisin kouluun, mutta minulla ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Sinne siis, kuuntelemaan Ginnyn hehkutusta ja Ronin murinaa. Vaikka voisinhan mennä piilon. Niin tekisin, menisin piiloon, minun piilooni. Sieltä kyllä kuka tahansa tyttö voisi löytää minut, mutta ei voi mitään. Ei ollut muuta vaihtoehtoa.Juoksin Tylypahkan porteille asti. Nopeasti seitsemän kerrosta ylös oleskeluhuoneeseen. En pysähtynyt, vaikka kuulin Ginnyn hämmästyneen huudon: ”Hermione!” Juoksin tyttöjen makuusaliin. Toivottavasti Ginny ei seuraisi minua. Vaikka luultavasti hän olisi täällä suurinpiirtein viiden sekunnin päästä.

Makuusalin ovi avautui tasan viiden sekunnin päästä. Kuulin Ginnyn varoivaisen äänen kysyvän mikä minulla oli hätänä. En vastannut. Minun piti miettiä. Pyysin Ginnyä jättämään minut yksin. Hän totteli, joskin vastahakoisesti.

Heti kun kuulin oven sulkeutuvan, otin jättimäisen Hunajaherttuan suklaalevyn yöpöydän laatikostani. Pistin sänkyni verhot kiinni, jotta saisin olla rauhassa. Mutustelin suklaata sängylläni ja mietin. Mietin enimmäkseen Dracoa. Meidän kahta keskusteluamme. Mietin myös niitä unia, joissa olin minä ja Draco. Tuntui, että anteeksipyynnöstä oli kulunut kuukausia, ei päiviä. Tuntui käsittämättömältä, että se oli ollut vasta pari päivää sitten.

Yhtäkkiä tajusin itsestään selvän asian.

Olin ihastunut Draco Malfoyhin. Luulin ennen, että vain pidin hänestä, mutta olinkin ihastunut häneen. Tämä ei tulisi olemaan helppoa. Ei todellakaan.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

A/N: Siinä oli sitten kolmas luku. Niinkuin sanoin jatkoa ei tule ainakaan viikkoon. Toivottavasti tykkäätte!

[sananna]

onpa Malfoysta tullut kiltti ja ihana... ihanasti kerrottu hermionen näkökulmasta:) jatkoa

[Anaid]

Oijj... Ku Draco on söpö...
Toi, et se alko omasta aloitteestaan katua oli tosi ihanaa...
Ja oon nii-in koukussa, että jatkoa sais tulla pian!
Anaid

[wonderchild]

Aivan ihana, oon jo kolmen luvun jälkeen niin koukussa tähän... mutjoo, virheitä ei ainakaan näkyny paljoa, muutamia vaan ja tarina vaikuttaa hyvältä (: !
Jatka pian!

[Antelope]

Oi oi, kiitos kommenteista todella paljon!♥

sananna: Halusin tehdä Dracosta katuvaisen ja sellaisen ihanan, että Herm varmasti rakastuu häneen.
Anaid: Jatkoa tulee... nyt tänään! Ihanaa, että tykkäsit!♥
wonderchild: Olen stressanut virheistä kauheasti; hyvä että et löytänyt niitä montaa!

Kiitos kommenteista! ♥

Eli tässä tulee nyt neljäs luku. Siinä kerrotaan vähän myös Matami Promfeystä ja hänen ihmissuhdekoukeroistaan.



4.




”Herm? Oletko kunnossa?” Harry kysyi huolestuneena. Hänen äänensä kuulosti kaukaiselta. Varmaankin siksi, että olin ajatuksissani tai itseasiassa olin nukahtunut aamiaispöytään. En nukkunut paljoakaan viime yönä, koska olin niin huolissani. Eräs ihana luihuispoika oli nimittäin parasta aikaa sairaalasiivessä tajuttomana...

Ravistelin päätäni. ”Ei minulla ole hätää. Torkahdin vain, en nukkunut kovin hyvin viime yönä.” Ginny nyökytteli päätään vieressäni tietäväisenä. Hän tiesi kaiken. Kaiken – että olin todella pahasti ihastunut Draco Malfoyhin. Olin jutellut Ginnyn kanssaan viime yönä. Olin kertonut hänelle huolestani ja pelostani ja siitä, että Draco ei enää ikinä heräisi. Hän oli loukkaantunut todella pahasti – Matami Pomfrey ainakin sanoi niin, eikä hän ollut koskaan väärässä. Edes hän ei ollut pystynyt parantamaan ihanaa jääsilmäistä prinssiä.

”Taidan mennä jo tyrmiin odottamaan liemien alkua.”, sanoin, nousin penkiltä ja lähdin kävelemään salin ovelle päin. Siellä saisin mietiskellä rauhassa – ei liian onnelista Ginnyä eikä vieläkin murjottavaa Ronia. Halusin vain ajatella... kaikkea. Dracoa ja hänen turmaansa, jälki-istuntoani, jonka olin saanut, kun olin nukahtunut Kalkaroksen tunnilla ja sitä että olin reputtamassa Muodonmuutoksen kurssin pelkkää hajamielisyyttäni.

Olin jo melkein salin suurilla ovilla, kun kuulin Harryn huutavan minulle niin, että koko sali kuuli.

”Hermione! Unohdit laukkusit!” Hän kuulosti todella huolestuneelta. Hän oli ollut siitä lähtien, kun kuuli minun puhuvan professori McGarmiwan kanssa, siitä että reputan pian kurssin jos en ryhdistäydy. Jos oikeasti olen rehellinen, en välitä siitä paskaakaan, huomasin ajattelevani. Tajusin sen vasta nyt. Vain Dracolla ja hänen paranemisellaan on väliä. Millään muulla ei ole paskaakaan väliä.

Kävelin nopeaa kävelyäni – joka oli ollut nämä pari päivää löntystystä – Harryn luoksen. En välittänyt ihmisten katseista. Kuulin monen puuskupuhin supisevan, kun kävelin ohi. Oli vaikea kuulla mitä he puhuivat, mutta kuulin ainakin sanat ”reputtaa” ja ”McGarmiwa”.

Harry ojensi laukkuni. Sieppasin sen hänen kädestään kiittämättä, tajumatta edes, että se oli töykeää käytöstä. Juoksin nopeasti Eteisaulaan välittämättä supinasta. En jaksanut juuri nyt välittää. Halusin pakoon. Pakoon ihania ystäviäni, jotka sivuuttivat hajamielisyyteni ja töykeyteni olankohauksella ja supisevia ihmisiä. Ennen kaikkea halusin pakoon professori McGarmiwaa, joka oli juuri pysäyttänyt minut tarttumalla käteeni.

”Hermione. Minulla on sinulle hieman asiaa liittyen koulunkäyntiisi.”, hän sanoi. Hänkin näytti huolestuneelta. Miksi helvetissä nämä kaikki ihmiset olivat huolissaan?! Koulunkäyntini on oma asiani – se vaikuttaa vain minun tulevaisuteeni! Omapa on asiani jos haluan mädäntyä jossain pilailupuodin kassalla!

”Minä luulin, että sanoit jo sanottavasi.”, sanoin kylmästi. McGarmiwa taisi vähän pelästyä (ja yllättyä) äänen sävyäni. Hänen kulmakarvansa kohosivat.

”Minulla on vielä vähän sanottavaa.”
”Niin?”
”Jos vaikka menisimme huoneeseeni?”
”Jos vaikka voisit sanoa sanottavasi tässä?”

McGarmiwa näytti siltä kuin häntä olisi isketty puukolla. Hänen kulmakarvansa kohosivat entisestään.

”Hyvä on.”, hän sanoi. ”Halusin vain ilmoittaa, että olet myös muudonmuutoksen lisäksi reputtamassa liemet. Professori Kalkaroksen mukaan noidankattilan sulattaminen on jo liikaa. Jos todella tahdot saada hyvät arvosanat ehdotan ryhdistäytymistä.” McGarmiwa pyyhälsi tiehensä pudistaen päätään.

Nyt minua oli isketty puukolla, ei erityisen kovaa, mutta ei hiljaakaan. Mutta se kyllä sattui.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Koulupäivä oli päättynyt jo monta tuntia sitten. Olin tyttöjen vessassa Myrtin kanssa. Olin jutellut hänen kanssaan syvällisiä. Siis aivan totta, Myrtin! Hän oli kertonut ihastuksestaan Harryyn ja siitä, että ikinä voisi saada häntä itselleen. Ihan samanlainen tilanne kuin minulla.

Olin itsekin setvinyt ongelmiani hänelle. Reputtamista ja Dracoa. Tietenkään en mainninnut ihastukseni nimeä hänelle. Silloin siitä olisi saanut tietää koko koulu! Myrtti olisi kirkunut Eteisaulassa päivällisen aikaan: ”Päivän juorulähetys! Hermione Granger on ihastunut Draco Malfoyhin!” Harry ja Ron olisivat saaneet tietää siitä, että ollen ihastunut veriviholliseen! Sitä en kyllä kestäisi. En todellakaan!

”Minä niin paljon pidän hänestä. Entä jos hän ei herääkään? Entä jos – entä jos hän... kuolee?”, itkin Myrtille. Hän oikeasti kuunteli minua. Kyllähän Ginnykin kuunteli, mutta hän irvaili jatkuvasti ihastuksestani Malfoyhin. Usko pois, se ei ole kivaa. Ei todellakaan.

”Rakastatko sinä häntä?” hän kysyi miettiväisesti.

”Ai että rakastanko? En minä... en minä tiedä. Oikeasti. Enkä minä nyt voi rakastaa häntä! Vasta äskenhän hän näytti minulle sen ihanan puolensa!” Olin ihan paniikissa Myrtin kysymyksestä. En oikeasti tiennyt rakastinko häntä. En usko, se ei voi olla mahdollista. Minäkö rakastanut Malfoyhin? Ei ikinä!

”Mieti!”, Myrtti käski. ”Saako hän perhoset lepattamaan vatsassi? Kun tapaat häntä lämpeneekö koko kehosi, kuin olisit lämmintä hunajaa? Huomaatko hymyileväsi aina kun hän on lähelläsi? Kun et ole hänen kanssaan, leijuvatko hänen ihanat kasvonsa edessäsi? Jos näin on, rakastat häntä.”

Mietin Myrtin sanoja. Kaikki piti paikkansa. En saa Dracon kasvoja hetkeksikään mielestäni. En edes unissani. Mutta enhän minä nyt voinut, enkä saanut, olla rakastunut häneen. Voi apua, entäs jos todella olen rakastunut Dracoon? Se olisi kamalaa, Dracohan inhoaa minua! Voi ei mikä sotku!

”Mieti Hermione, mieti!”, Myrtti käski uudestaan. ”Minä taidan vaipua sillä aikaa itsesääliin.” Myrtti katosi ulisten vessanpönttöön.

”Kiitos.”, kuiskasin hiljaa.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Koputin käsi täristen sairaalasiiven oveen. Odotin noin viisi minuuttia näpräten hermostuneena kukkakimpua, jonka olin aikeissa viedä Dracolle. Lopulta hermostuin ja raotin ovea. Matamia ei näkynyt missään. Astuin varovaisesti tyhjälle osastolle. Tai ei tietenkään tyhjälle; poika jonka halusin nähdä olin vain pari metallisängyn päässä minusta.

Dracon käsi oli paketoitu kipsiin, samoin hänen jalkansa. Hänen platinanvaaleat hiuksensa olivat liimaantuneet hänen päähänsä. Heti kun näin hänet, aloin itkeä. Kyyneleet vain ryöppysivät. En voinut estää niitä. Heti kun näin ihastukseni noin, sairaana.

Istuuduin tuolille, joka oli hänen vuoteensa vieressä. Laitoin kukat maljakkoon hänen viereensä. Sitten käänsin kasvoni hänen kasvoihinsa. Hänen silmänsä olivat kiinni. Jollain tavalla hän näytti vain... nukkuvalta. Tottakai tiesin, että hän ei nukkunut, mutta en vain halunnut kuvitella että hän oli... tiedotan. Tiedoton siitä, että olin täällä.

Silitin minun Draconi hiuksia. Oikeasti hän oli minun Draconi vain kuvitelmissani, mutta halusin ajatella että hän oli Draconi. Minun ikioma prinssini.

”Tiedätkös Draco, minä olen oppinut ihan oikeasti pitämään sinusta näinä viime kuukausina. Enemmän kuin näinä muina kuutena vuotena.” Naurahdin. ”Ensimmäisellä luokalla ajattelin, että olit vain typerä hemmoteltu rikkaan perheen kakara. Kun ensimmäisen kerran haukuit minua kuraveriseksi, se oikeasti satutti minua.” - ihan kuin Dracon ilme olisi tullut jotenkin... tuskaiseksi - ”Se oli kamalaa. Siitä hetkestä tiesin, että tulisin aina inhoamaan sinua. ”

”Mutta tiedätkö, minä oikeasti säälin sinua silloin. Vanhempasi olivat kylmiä kuin jääpuikot, sinulla ei ollut paljonkaan ystäviä ja sitten vielä jouduit luihuiseen.” - ihankuin Draco oli nauranut - ”Mutta tiedätkö nyt minä tunnen sinua kohtaan erilaisia tunteita. Se alkoi siitä, kun pyysit anteeksi. Et tiedä mitä se merkitsi minulle. Silloin aloin jopa pitää sinusta. Sitten siellä metsässä. Kun juoksin pois luotasi, olisin halunnut kuollakseni jäädä istumaan kanssasi! Kun mietin sinua ja tunteita sinua kohtaan keskustelumme jälkeen tajusin että oikeasti, olin ihastunut sinuun. Ja aika pahasti.”

”Sitten, se huispausonnettomuus, kun tipuit luudaltasi olisin halunnut juosta luoksesi ja suudella sinua. Se olisi ollut unelmieni täyttymys. Saada suudella sinua. Tiedän se kuulostaa hullulta rohkelikko on ihastunut luihuiseen, joopa joo. Nämä viikot ovat olleet minulle yhtä tuskaa. Olen pelännyt, että en enää ikinä saisi nähdä sinun hymyilevän tai että en ikinä saisi suudella ja halata sinua.”

Yhtäkkiä sain idean. Suutelin minun Dracoani otsalle. Dracon ilme näytti vähän hämmästyneeltä, vaikka tiesin että hän oli koomassa. Varmasti vain kuvittelin nämä ilmeet. Eiväthän nyt ihmiset jotka olivat koomassa voineet hymyillä ja näyttää hämmästyneeltä! Oli sitten velho tai ei.

”Nyt minulla on paljon parempi olo. Draco minulla on sinulle asiaa.” Huokaisin ja valmistauduin, vaikka tiesin, että hän ei kuulisi mitä aikoisin sanoa hänelle.

”Minä rakastan sinua.”

Sitten, yhtäkkiä, Draco avasi silmänsä. Hän hymyili.

Ihanaa Draco heräsi, hän heräsi koomasta! Voi miten onnellinen olinkaan. Hyvä olo täytti minut. Minä kiehuin onnesta! Kuolleet perhoset vatsassani heräsivät eloon. Ne räpyttelivät vielä hyvin kiivaasti.

Mieleeni muistui eräästä jästilehdesta lukemani artikkeli. Siinä eräs mies oli herännyt koomasta, kun hänen tyttöystävänsä oli hänen luonaan. Tyttöystävä oli kertonut, että hän oli jutellut rakastetulleen ja kertonut rakastavansa häntä ikuisesti. Mies oli avannut silmänsä ja hymyillet tytölle. Tyttö oli kertonut, että he aikoivat mennä naimisiin ja että hän oli Jumalalle ikuisesti kiitollinen tulevan miehensä heräämisestä.

 Se oli aivan varmasti rakkauden voimaa, päättelin nopeasti. Niin oli täytynyt tapahtua juuri nyt. Minun rakkauteni Dracoa kohtaan oli niin suuri, että Draco heräsi! Mutta siinä jästitarinassa mieskin oli rakastanut naista. Hyvä olo alkoi vähitellen hiipua pois. Niin ei todellakaan ollut tässä tarinassa. Ei lähimainkaan! Dracohan inhosi minua. Mutta se ei haittaisi! Olin herättänyt hänet koomasta, muulla ei ole väliä. Hyvä olo lipui takaisin minuun kuin lämmin hunaja. Olin hirvittävän onnellinen.

Mutta sitten Draco sanoi jotakin joka sai hyvän olon kaikkoamaan. Sen tilalle syttyi puhdas paniikki.

”Viimeinkin sain selkoa tunteistasi.”, hän sanoi virnuillen.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Matami Promfreyn päivä oli ollut tylsä. Sairaalasiivessä oli vain yksi potilas, jota ei voinut edes hoitaa, koska hän oli jo herännyt koomasta! Poika oli herännyt aikaisin iltapäivällä. Tällä hetkellä se Malfoyn poika taisi nukkua. No jokatapauksessa, kukaan ei ollut tullut kesken tunnin valittamaan pahaa oloa. Ei mitään. Matami oli vain koko päivän arkistoinut potilaskortteja ja tutkinut erikoisia sairauksia jättimäisesta homehtuneesta kirjasta. Niitä sairauksia ei todennäköisesti kukaan tulisi saamaan, ei ainakaan Tylypahkassa.

Matami istui työhuoneessaan ja mietiskeli oman suhteensa tilannetta - hänellähän oli tänään loputtomasti aikaa. Adolf saattoi unohtaa hänet viikkokausiksi. (Nyt oli käynyt juuri näin) Sitten, aivan yhtäkkiä kun kahteen viikkoon ei ole kuulunut mitään, kaunis kukkapuska odottaa häntä työhuoneessa. Kortissa lukee ihana runonpätkä ja – luonnollisesti - kutsu romanttisille treffeille. Se se ongelma on! Matami on jo luopunut toivosta ja päättänyt unohtaa koko miehen – mutta sitten saapu suklaarasia, kukkia ja pieni anteeksipyyntö. Joskus kun Matami ei ollut vastannut miehen treffipyyntöön, mies itse tuli käymään Tylypahkassa. Niin oli käynyt jo kaksi kertaa. Adolf saapui oikein hienona ja koputti Matamin työhuoneen ovelle. Hän pyysi anteeksi ja ojensi kukat. Hänen ilmeensä ei ollut kyllä koskaan ollut anteeksipyytävä. Adolf piti itsestään selvänä, että saisi anteeksi.

Mutta se olisi loppu nyt! Matami päätti. Hän ei antaisi Adolfille anteeksi. Ei enää ikinä. Se on loppu nyt! Adolf ei oikeasti välittänyt hänestä – hänellä oli varmaan joku toinen nainenkin. Sen takia hän oli poissa monta viikkoa ja ilmestyi sitten yhtäkkiä!

Suru valtasi Matamin mielen. Hän oikeasti rakasti Adolfia, mutta hän itse oli Adolfille pelkkä... pelkkä vara. Kun hänelle tuli sen toisen naisen kanssa riitaa, Adolf tuli hakemaan Matamista lohtua.

”Minä kyllä tapan sen kauhean naisen, jos joskus hänet tapaan!”, Matami päätti. Hän ei enää antaisi miesten pompottaa itseään. Se olisi loppu!

Yhtäkkiä Matami kuuli sairaalasiiven oven avattavan. Hän ei ollut nähtävästi kuullut koputusta. (Matami oli määrännyt, että vierailijoiden piti aina koputtaa.) Matami kurkisti työhuoneensa ovesta ja näki että se Grangerin tyttö oli tullut. Hän istuutui Malfoyn vuoteen viereen ja pani kukat yöpöydällä olevaan maljakkoon. Tietysti Granger oli tullut katsomaan sitä Malfoyn poikaa, hänhän oli ihastunut häneen! Matami oli nähnyt kuinka Hermione oli halunnut syöksyä Malfoyn luo, kun tämä oli tippunut luudaltaan. Hän oli nähnyt kun tyttö itki yksin sairaalasiiven oven vieressä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun tyttö tuli sisälle asti.

Matami kuunteli, kun Hermione alkoi puhua. Hän muisti, että tyttö ei edes tiennyt, että Malfoy oli herännyt tajuttomuudestaan. Malfoy oli sitäpaitsi ollut hereillä vähän aikaa sitten ja pyytänyt kurpitsamehua. Hän ei varmaankan halunnut, että Hermione saisi tietää, että hän olikin hereillä

”Tiedätkös Draco, minä olen oppinut ihan oikeasti pitämään sinusta näinä viime kuukausina. Enemmän kuin näinä muina kuutena vuotena.” Naurahdin. ”Ensimmäisellä luokalla ajattelin, että olit vain typerä hemmoteltu rikkaan perheen kakara. Kun ensimmäisen kerran haukuit minua kuraveriseksi, se oikeasti satutti minua.” - ihan kuin Dracon ilme olisi tullut jotenkin... tuskaiseksi - ”Se oli kamalaa. Siitä hetkestä tiesin, että tulisin aina inhoamaan sinua. ”

”Mutta tiedätkö, minä oikeasti säälin sinua silloin. Vanhempasi olivat kylmiä kuin jääpuikot, sinulla ei ollut paljonkaan ystäviä ja sitten vielä jouduit luihuiseen.” - ihankuin Draco oli nauranut - ”Mutta tiedätkö nyt minä tunnen sinua kohtaan erilaisia tunteita. Se alkoi siitä, kun pyysit anteeksi. Et tiedä mitä se merkitsi minulle. Silloin aloin jopa pitää sinusta. Sitten siellä metsässä. Kun juoksin pois luotasi, olisin halunnut kuollakseni jäädä istumaan kanssasi! Kun mietin sinua ja tunteita sinua kohtaan keskustelumme jälkeen tajusin että oikeasti, olin ihastunut sinuun. Ja aika pahasti.”

Matami ei ollut tiennytkään, että se oli näin vakavaa. Hermione oli ihastunut Malfoyhin, mutta sitten noin pahasti! Matami höristi korviaan; hän halusi kuulla lisää.

”Sitten, se huispausonnettomuus, kun tipuit luudaltasi olisin halunnut juosta luoksesi ja suudella sinua. Se olisi ollut unelmieni täyttymys. Saada suudella sinua. Tiedän se kuulostaa hullulta rohkelikko on ihastunut luihuiseen, joopa joo. Nämä viikot ovat olleet minulle yhtä tuskaa. Olen pelännyt, että en enää ikinä saisi nähdä sinun hymyilevän tai että en ikinä saisi suudella ja halata sinua.”, tyttö sanoi pojalle. Sitten hän suuteli Malfoyta otsalle.

Matamin poskelle vierähti yksi, pullea kyynel. Voi miten surullista. Matami toivoi, että hän olisi nuori. Nuori niinkuin nuo kaksi, rakastunutta. Matami tiesi, että poikakin rakasti Hermionea. Voi kunpa hänellä olisi yhtä ihanaa sen halvatun petturi-Adolfin kanssa.

Tyttö veti henkeä ja kuiskasi sitten:

”Minä rakastan sinua.”

Nyt sitten tunnustetaan jo tunteita. Matami oli varma, että Malfoy oli hereillä ja että hän avaisi kohta silmänsä.

Matami ei erehtynyt hän kuuli Malfoyn varsin pian sanovan:

”Viimeinkin sain selkoa tunteistasi.”, hän sanoi virnuillen hämmästyneelle tytölle.

Matami ei halunnut kuulla enää enempää; hänen sydämensä vain särkyisi entistä enemmän. Hän sulki työhuoneensa oven hiirenhiljaa. Sitten hän joi kahvikupistaan kulauksen. Voi tuota nuorta rakkautta!

Kun Matami illalla kömpi pehmeään sänkyynsä, hän oli yhdestä asiasta täysin varma. Se toinen nainen oli Kolmen Luudanvarren Rosmerta ja että hän menisi heti huomenna tapamaan häntä Kolmeen Luudanvarteen.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kiitokset lukijoille!♥ Laitattehan kommenttia minulle?

[Anaid]

öö... mulla on saattanu jäädä jotain välistä, mutta missä välissä Malfoy tipahti luudalta?
Ku eka se oli Hermyn kanssa siin pihal ja sitten se oli koomas sairaalasiivess...
mutta muuten oli hyvä, enkä virheitä bongannut...
Jatkoa!

Anaid