A/N Tässä on nyt ensimmäinen betattu versio. Tästä se tavallaan alkaa kunnolla, sillä tämä on ensimmäinen, johon olen tosissani panostanut. Tämä on hieman pidempi kuin muutkin. Toivottavasti pidätte!
Neljäs lukuTakaisin TylypahkaanSyyskuun toinen päivä valkeni, miten sen sanoisi? Hitaasti. Olin aivan unen pöpperössä noustessani. Nousin istumaan ja sammutin herätyskelloni. Kahden sekunnin kuluttua kaaduin takaisin selälleni. Hieraisin silmiäni ja suljin ne. Olin nähnyt hyvää unta. En vain muistanut mitä. Muistan vain, että olin unessani onnellinen. Hymyilin vieläkin.
Vedin pehmeää peittoa lähemmäs vartaloani ja yritin saada unen päähäni uudestaan. En saanut mitään. Höh. Pääsin ihanaan mustaan tilaa, missä ei kuule mitään. Olin melkein unessa. “HÄHÄÄ!” kuului ja joku pomppasi päälleni. “Joonas häivy!” komensin. “Äiti sanoo, että sinun pitää heti nousta!” hän hihkui ja pomppi päälläni.
Inhosin pikkuveljeäni aamuisin. Hänestä oli kamalankin hauskaa pompata päälleni. Työnsin hänet kevyesti pois ja otin pyyhkeeni tuolini reunalta. Hän kipitti kovaäänisesti perässäni. yksi, kaksi, kolme… Laskin hiljaa mielessäni. Pääsin yllätys, yllätys viiteen ja sitten. “BÖÖÖ!” Joonas karjaisi selkäni takana. Huokaisin.
“Pelästyit!” hän hihitti. “En pelästynyt”, totesin kyllästyneesti. “Pelästyitpäs. Näin sen!” hän riemuitsi. “Enkä!” intin lapsellisesti vastaan. Hän vain soi minulle hymyn. Se oli tahallisen iso, mutta kiinnitin heti katseeni hänen puuttuvaan etuhampaaseensa. “Hei sinulta on lähtenyt hammas!” hihkaisin. “Sinä huomasit!” hän säteili.
Hymyilin hänelle lämpimästi. “Tietenkin huomasin! Älä koskaan edes epäile muuta.” Kuulin hänen kauniin naurunsa nostaessani hänet syliini. Hänen ensimmäinen kouluvuotensa oli jo alkanut, mutta hänellä olisi koulua vasta yhdeksältä. Laskin hänet vasta tultuani alas ullakolta. “No niin. Kipitä leikkimään niin minä painun suihkuun”, ilmoitin hänelle.
Näin hänen juoksevan tiehensä. Miten minä rakastinkaan häntä! Niin komea pikku poika. Niin hellyttävä ja kiltti. Suorastaan syötävän suloinen. Kaipasin häntä aina ollessani Tylypahkassa. Hän oli minulle kuin oma veli, jota en koskaan tulisi saamaan. Onneksi minulla oli Joonas.
Väänsin suihkun auki ja nautin sen lämmöstä, mutta vain hetken. Halusin suoriutua nopeasti tänä aamuna. Puin päälleni pinkin mekkoni, jonka olen myös ommellut itse. Sidoin siihen kultaisesta kankaasta ja rautalangasta suunnittelemani paksun vyön. Vedin ihan vanhempieni mieliksi todella hailakat vaaleanpunaiset sukkahousut. Ottaisin ne heti pois junassa.
Tassuttelin keittiöön syömään aamupalaa. “Menetkö sinne siksi ettet halua olla kotona?” Joonas kysyi äkkiä. Katsahdin häneen ihmeissäni. “En tietenkään, höpsö! Menen sinne siksi, että haluan oppia hyväksi noidaksi.” Joonas näytti rauhoittuvan. Höpsö pikkulapsi hän olikin.
Otin lautaselleni puuroa ja voitelin yhden leivän. “Ajattelitko syödä kokonaisen armeijan edestä?” isä kysyi minulta. Näytin hänelle kieltä. “Saan ruokaa seuraavan kerran vasta koulussa. Tai jos osta niin junassa”, ilmoitin. “Minkälaista Tylypahkassa on?” Joonas kysyi minulta silmät hohtaen. Hänkin halusi Tylypahkaan, mutta ei koskaan päässyt. Hänellä ei ollut velhoverta.
“Siellä ei ole mitään teknologiaa”, ilmoitin hymyille. Joonas irvisti. “Sieltä ei saa tulla iltapäivällä kotiin, ja meidän pitää nukkua yhteisissä huoneissa. Yhdessä huoneessa on neljä viisi ja poikien puolella on viisi poikaa. Meidät on lajiteltu tupiin ja he ovat meidän ‘perheemme’ siellä ollessamme. Voimme saada jopa viikon jokaiseksi illaksi jälki-istuntoa yhden virheen takia”, sepitin.
Olin juuri avaamassa suuni uudestaan. “MENNÄÄN ADRIELLA!” kuului ovelta. Irvistin. “Äiti, vain inhottavimmat opettajat kutsuvat minua Adriellaksi”, marmatin raahatessani matkalaukkua ovelle. “Kuten?”
“Kalkaros, liemien opettaja. Luihusten tuvanjohtaja ja tyyppi joka vihaa Potteria.”
“Kuulostaa kerrassaan ihanalta, mutta nyt kipinkopin autoon”, äiti komensi. Pyörittelin silmiäni, hän ei koskaan kuunnellut minua. “Saanko mäkin tulla mukaan?” Joonas pyyteli ovella. “Ei sinä jäät kanssani kotiin, isä vain heittää Amyn rautatieasemalle”, äiti huokaisi ja otti Joonaksen syliin. Oikeastaan yritti ottaa Joonas pinkaisi pakoon. Äiti pudistelin heltyneesti päätään.
“Kuule Joona, et sinä jaksa istua autossa Lontooseen asti. Ei siellä ole mitään hauskaa”, äiti maanitteli Joonasta. “Haluan sanoa siskolle heippa!” hän marisi. “No tule sanomaan. Älä jaksa piilotella portaiden alla, en jaksa tulla hakemaan.” Joonas juoksi portaiden alta ja hyökkäsi syliini. “Heippa pikku Joona”, kuiskasin ja pörrötin hänen hiuksiaan.
Joonas nyyhkäisi. “En halua, että menet”, hän alkoi melkein pillitämään. Laskeuduin kyykkyyn. “Hei, älä itke. Lähetän sinulle Lohikäärmeen tuomaan Bertie Bottin joka maun rakeita, niistähän sinä pidät”, maanittelin veljeäni. “Lohikäärmeen!” hän kysyi silmät pullistuen. Nauroin. “Ei kun pöllöni, sen nimi on väliaikaisesti Lohikäärme”, hekotin. Joonas mutristi suutaan.
“Tule jo Amy!” isä karjaisi autosta. Annoin veljeni kiharoille suukon ja ryntäsin autoon. “Tiesitkö isä, että ‘tule jo’ on loitsu? Näin Potterin käyttävän sit viimevuonna, meille opetetaan se tänä vuonna. Tosi siistiä vai mitä?” papatin takapenkillä. “Kuule, kunhan ne loitsut pysyvät rajallaan olen todella onnellinen, että opit niitä”, isä huokaisi.
Katsoin häneen juonikkaasti. “Viimevuoden nelosille opetettiin kidutuskirous, komennuskirous ja tappokirous. Ne ovat anteeksiantamattomia loitsuja, niistä päätyy Azkabaniin”, hehkutin. “Anteeksi mihin?” isä karjaisi. “Azkabaniin, velhovankilaan. Sitä vartioivat ne ankeuttajat, ne jotka imevät sielun ja…”
“Hei lopeta ihan oikeasti. Pian en päästä sinua enää sinne!”
Hihitin isäni ilmeelle. Minusta oli hauskaa kertoa kaikesta pelottavasta. Sitä paitsi rakastin adrenaliinin virtausta suonissa. Pelontunne oli huumaava… Paitsi jo oli oikeasti pulassa. Silloin se oli lähinnä, no, pelottavaa. Virnistin omille ajatuksillenikin. Niistä ei saisi selvää, vaikka hallitsisi lukilitsin täydellisesti. Edes pelottava Kalkkaros ei pystyisi lukemaan minun ajatuksiani.
Saavuimme King’s Crossin asemalle. varttia vaille yksitoista. Huokaisin Weasleyt saapuisivat vasta myöhemmin. Menin kaiteiden yhdeksän ja kolme neljännestä läpi. Saavuin asemalle. Tylypahkan pikajuna ei ollut vielä saapunut. Huokaisin. Mahtavaa. Porukat olivat pelänneet, että myöhästyisin. Missä universumissa?
Juna saapui muutaman minuutin saapumiseni jälkeen. Silloin asemalla oli jo hieman enemmän porukkaa. Kun kello oli viittä vaille aloin katsella ympärilleni. Weasleyn poppoo oli ja pysyi hukassa. En nähdyt edes Grangeria, vaikka en hänestä niin piitannutkaan. Hänestä oli hieman liian kiva leikkiä neiti kaikkitietävää.
Näin Malfoyn perheen kävelevän hallissa. Vilkasiin kelloa kaksi vaille yksitoista?! Aivan sama, jäisivät Weasleyt pois kyydistä tai eivät, minä en aikanaan jäisi. Kiiruhdin junaan. Aloin etsiä tyhjää vaunuosastoa, mutta melkein kaikki olivat täynnä. Viimein löysin tyhjän osaston.
Istuin sinne huokaisten odottamaan Ginnyä. Tulisihan hän? He nyt olivat aina myöhässä. Ainakin jonkin verran.
“Onko mahdollista, ettei junassa ole yhtään ainoata vapaata osastoa?”
“Ihan meidän tuuriamme.”
“Puhu vain omasta tuuristasi!”
“Hei jätkät tässä on yksi!”
“Kurkkaa sisään, ainakaan ei kuulu melua:”
Hitto, jou oli oven takana. Mustahiuksinen tyttö kurkkasi sisään. Pansy. “Ai, oli täällä sittenkin. Verenpettureiden kaveri”, hän ilkkui. Nousin ylös. “Häivy, olin täällä ensin!”
“Sen on pakko kelvata! Muualla on täyttä”, kuulin laiskan äänen.
Luihuset mutisivat, koska joutuivat istumaan kanssani samaan vaunuun. Häipyisivät vain. Muutin saman tien mieleni, sillä Draco tuli myös.
Hitto! Mitä se minua liikuttaa missä Malfoyn penska liikkuu? Mutristin suutani ja painauduin niin lähelle seinää kuin suinkin. Ihanaa koko matka Luihusten kanssa. “Hmp, nyt emme voi edes jutella kun tuollainen istuu täällä”, Pansy valitti. “Äh pää kiinni Pansy”, kuulin Dracon sanovan.
“Komennatko sinä minua Malfoy?”
“Taisin juuri tehdä niin.”
“Uskalsitkin!”
“Äh, pää kiinni jo!”
“Sinähän…!”
“PÄÄT KIINNI MOLEMMAT!” karjaisin.
“Komennatko sinä…?”
“Ole jo hiljaa Pansy!”
Pansy mutristi suutaan, mutta pysyi sentään hiljaa. Viimeinkin! Istuimme kauan hiljaa. Minulla alkoi olla hieman ahdistunut olo. Luihusia oli sentään viisi. Minä vain yksin. Sillä hetkellä melkein toivoin, että minut olisi valittu Luihuseen. Minun ei tarvitsisi istua tässä näin vieraantuneena ja voisin oikeasti olla lähempänä Dracoa.
Mitä hittoa minä ajattelen? En oikeasti tarkoittanut ajatella niin, se oli, se oli, vahinko! Olin hätäinen omista ajatuksistanikin. Tämä ei menisi hyvin ei ollenkaan hyvin. Tarvitsin jonkun todella hyvän tekosyyn poistuakseni Luihusten luota!
Vainuosaston ovi aukeni. Hitto lisää Luihusia? Mitä minä nyt tekisin? En jaksanut enää yhtään lisää kuiskuttelijoita. Kaikki muut Luihuset supattivat hiljaa päät yhdessä, paitsi Malfoy. Hän kuiskasi toisille välillä jotain, mutta suoristi sitten selkänsä ja alkoi katsella kynsiään tai lukea lehteä. Ihme hiippari, mutta silti niin komea. AAARGH, sekoan kohta omien ajatusteni vuoksi!
Mustahiuksinen poika, jolla oli silmälasit kurkkasi osastollemme. “Ai, moi Amy! Sinullapa on mielenkiintoisia ystäviä nykyään!” Harry virnuili. “Häivy Potter”, Malfoy sylkäisi. “Häivy Amy, Poikaystäväsi tuli hakemaan!” Pansy kiljaisi. “Mikä poika…? Ai te seurustelette”, Malfoy sanoi silmissään tutkimaton ilme ja kasvoillaan halveksiva hymy.
“Eikä seurustella!” kiljaisin. Miksi ihmeessä minä niin tein? “Odota Harry!” huudahdin, koska hän oli lähdössä. Otin matka-arkkuni ja löin sillä tahallani Pansyn polvea poistuessani.
“Katso mitä hän teki minun polvelleni!”
“Oikein sinulle.”
“Darcooo”, kuulin inisevänä äänen, ennen kun suljin oven.
Hymyilin Harrylle. “Kiitos!” “Mitä ihmettä tuo oikein oli?” hän kysyi ärtyneenä. “Niin mikä?” Mitä ihmettä hän höpötti?
“No siis. Mitä väliä, vaikka he luulisivat, että seurustelemme. He ovat Luihusia, eikä hän sitä niin tarkoittanut oikeasti.”
Punastuin. “Äh, olin muuten vain hermona. Olin kuunnellut Pansyn valitusta ihan tarpeeksi!”
“Miksi edes olit heidän kanssaan?”
“Koska en löytänyt ketään teistä!”
“Ai.”
Se oli viimeinen sana, mitä Potter lausui sillä matkalla minulle. Minun vihani suorastaan kiehahti. Olin toki toiminut typerästi, mutta mitä Potter siitä välitti? Potter avasi meille vaunuosaston oven ja näin Ginnyn, Hermionen ja Ronin kasvot. “Hei”, tervehdin aika vaisusti. Ginny tuli halaamaan minua. “Missä sinä olit?” hän ihmetteli. Olin juuri avaamassa suuni kun Potter puhui. “Hengaamassa Luihusten ja Malfoyn kanssa”, hän sanoi aika halveksivan kuullisesti.
“Hei jos yhtään lohduttaa, niin minä olin siellä ensin!” kivahdin. “Just, ihan varmaan. Kutsuitko rakkaan Malfoysi sinne vai?” hän kysyi aika pilkallisesti. “Ei ollut muita vapaita osastoja, kai hekin haluavat jossain istua?” “Juu toki nyt Malfoy haluaa istua kanssasi”, hän sanoi oikein ivallisesti.
“Oletko mustasukkainen?”
“Malfoy hillerillekö? Voi en toki.”
“Mikä sitten mättää?”
“Se, että olet aika mielelläsi Malfoyn kanssa.”
“Kai minä saan olla kenen kanssa haluan?”
“Hän on Luihunen!”
“Entä sitten? Olet sinäkin paksupäinen, itseäsi täynnä oleva arpinaama!”
Harry avasi jo suunsa, mutta minä juoksin pois. En halunnut näyttää kyyneliäni. Olin niin vihainen ja jopa yllättynyt. En halunnut myöntää, että tunsin jotakin Malfoyta kohtaan. Potter oli oikeassa hän oli Luihunen, mutta taisin olla ihastunut häneen. Hän oli pelastanut henkeni ja kieltänyt tänään Pansya haukkumasta minua.
Kävelin käytävällä kuin sokeana. En katsonut ollenkaan minne menin. Lopulta lösähdin lattialle. Painoin polvet rintaani vasten ja pääni polviini. Annoin kauan pidättelemäni itkun tulla. Nyyhkytin hiljaa polviini. En tajunnut, että joku tuli minua kohti, kunnes tunsin käden olkapäälläni. Painoin päätäni kovemmin polviini. Se olisi kuitenkin joku Ginny, joka halusi lohduttaa minua, enkä ollutkaan kamalan lohdutettavalla päällä.
Luultavasti Ginny silitti hiuksiani. Pian minua lohduttanut ihminen nousi ja kuulin hänen melkein juoksevan pois ja pian kuulin askelia toisesta suunnasta. Kohotin hieman päätäni ja katsoin Ginnya, joka käveli käytävää pitkin luokseni. Käänsin nopeasti pääni toiseen suuntaan ja hain katseellani äskeistä lohduttajaani, mutta en nähnyt ketään.
Sieraimissani haistoin äskeisen kävijän ominaistuoksun. Se oli niin huumaavan hajuinen, ettei minulla ollut aavistustakaan kuka se oli. Se jäi todella vaivaamaan minua. Ginny istui viereeni ja hymyili vaisusti. “Amy, näytät siltä kun olisit nähnyt aaveen”, hän totesi katsellen minua pää kallellaan. “Siltä minusta tuntuukin”, sanoin ja pyyhin kyyneliä kasvoiltani.
“Harry oli jotenkin hermostunut siitä kun olit Luihusten kanssa.”
“Ihanko totta?” raskasta sarkasmia tihkuva ääneni kaikui käytävällä.
“Onko sinun ja Malfoyn välillä jotakin?”
“Miten niin?” Hups hyökkäävä asenne. Ginny kohautti olkiaan. “No, se hieman kuulosti siltä.” “Onko Harry mustasukkainen tai jotain?” kysyin ajattelemattomana ja aika ärtyneenä. Ginny tuhahti happamasti. “Toivottavasti ei.”
“Anteeksi Ginny.”
“Yritä pysyä kaukana Malfoysta.”
“En usko, että voin”, mutisin ja tunsin punastuvani.
Ginny katsoi minuun ihmeissään. “Älä sano, että pidät hänestä!” “Okei en sano.” “Hän on Malfoy!” “Suksi kuuseen Ginny, minusta sillä ei ole mitään väliä. Olen vain hieman ihastunut, se menee ohi”, ilmoitin. “Ja no kai se on sitten okei.” Pyöritin silmiäni. En minäkään ollut puhdasverinen, kai. Enkä minä siltikään välittänyt. Välitinpäs, mutta… No ihan sama. Omatkin ajatukset saavat minut sekoamaan.
Tunsin junan hidastavan. Ginny! Emme ole vaihtaneet vielä kaapuja!” huusin ja me kipitimme nopeasti takaisin omaan osastoomme. Puimme kaavut ennätysajassa. Olimme juuri ajoissa valmiita. Juna pysähtyi Tylyahon asemalle ja me nousimme kyydistä yhdessä. Nostin Lohikäärmeen häkin ja kannoin sen ulos. “Mikä sen nimi on?” Ginny kysyi.
Katsoin häntä hetken tajuamatta mitä hän tarkoitti. Sitten näin hänen katseensa, joka oli kohdistunut pöllööni. “No minä kutsun sitä Lohikäärmeeksi. Mietin paremman nimeän myöhemmin”, kohautin olkiani. En tiedä itsekkään, miksi nimesin pöllöni niin. Ginny alkoi kikattaa. “Sinä taidat todella pitää Malfoysta”, hän hekotteli. Katsoin häntä ihmeissäni, mitä minä nyt olin sanonut?
“Dragon, Draco!” hän kikatti. Nyt tajusin koko jutun itsekin. “Älä kikata Ginny kaikki katsovat!” Eivät oikeastaan kaikki, itse asiassa vain Luihusista muutama ja… ja, Draco. Nielaisin. Oliko hän kuullut jotain? Kaiken? “Mennään Ginny!” huudahdin ja aloin pukata häntä eteenpäin. Istuin vaunuun ja suljin silmäni. Näin Dracon hölmistyneen ilmeen verkkokalvollani. Hitto Ginny!
Kaikki antoivat minun istua vaunussa hiljaisuuden vallitessa. Kukaan ei häirinnyt minua. Pian joku kuitenkin tökki minua käteen. “Herää jo! Olemme porteilla”, kuulin Ginnyn äänen. Avasin silmäni ja lähdin kävelemään suureensaliin. Harry, Hermione ja Ron kävelivät kanssamme. Oli aavemaisen hiljaista. Olivatko hekin kuulleet? “Toivottavasti tämä vuosi on helppo”, kuulin Ronin huokaisevan. “Pelleiletkö? V.I.P-kokeiden vuosiko helppo?
Tuli hiljaisuutta, josta minä nautin. Ron älähti inhon vallassa. “V.I.P-kokeet. Miksi unohdinkaan ne?” Näin Hemionen pyörittävän silmiään ja hänen huulensa painuivat toisiaan vasten pieneksi viivaksi.
“Älkää viitsikö! Draco pitää vain minusta! Vai mitä Draco kulta?”
“Itse asiassa en, mutta et sinä siitä välitä kumminkaan.”
“Älä viitsi Draco!”
“Pansy, kasva aikuiseksi. Olet sentään jo viisitoista.”
“Dracooo.”
Naurahdin hiljaa Pansyn lapsellisuudelle. Pansy loi minuun murhaavan katseen. Kiva, hän vihasi minua. Ja miksi hitossa? Olin kysymässä sitä häneltä, mutta Draco käänsi silloin katseensa minuun. Katsoin hänen harmaina hohtavia silmiään ja unohdin, mitä olinkaan tekemässä. Kompastuin omiin jalkoihini ja kaaduin. Potter tosin nappasi minusta kiinni juuri ennen sitä. Tunsin punastuvani ja näin Dracon kääntävän katseensa pois. Hänen kasvoillaan ehti silti häivähtää halveksunta.
“Öh, kiitos”, sanoin Harrylle. “Eipä kestä, mutta mitä sinä tuijotit?” Punastuin vielä syvemmin. “En mitään.”
“Et juu, Dracoa tietenkin”, hän sanoi ja katsoi Dracoa. Punastuin.
“Enpäs! Luulet ihan omiasi!” Lähdin puolijuoksua saliin ja yritin väistellä ihmisiä parhaani mukaan. Näin ystäväni Penelopen istuvan Rohkelikkojen pöydässä ja melkein juoksin hänen luokseen. “Hei PenPen, miten loma meni?” kysyin. “Hyvin”, Penelope sanoi ja katsoi minua aika halveksien.
Okei, olimme joskus ystäviä, mutta kolmannella, eli viime vuonna, meille tuli pieni riita. Pennelope olisi halunnut mennä Harryn kanssa joulutanssiaisiin, mutta Potter ehti pyytää minua. Minkä minä sille voin? No minä tietenkin suostuin, koska en olisi välttämättä muuten päässyt koko tanssiaisiin, mutta Penelope suuttui siitä minulle.
“PenPen, ei jakseta enää tapella”, yritin istuessani hänen viereensä. “Helppohan sinun on sellaista sanoa! Saat aina olla Harryn kanssa!” “Äh, en ole kiinnostunut.” “Etkö? Äsken hän ainakin syleili sinua!” Mikä syytös tuo oli olevinaan? “Pöh! Minä kaaduin ja hän otti kiinni. Sitten tappelimme taas!” “Niin kuin vanha pariskunta konsanaan!” “PenPen, älä ole lapsellinen! En minä pidä Harrysta sillä tavalla!”
“Tuo alkaa olla naurettavaa Penelope, Harry on minun!” kuulin Ginnyn äänen takaatamme. Ginny ja Penelope eivät koskaan olleet tulleet oikein toimeen. Saattanee johtua molempien halusta olla Potterin kanssa, mutta minä pidin oikein paljon kummastakin, ainakin ennen. “Potter ei ole sinun Weasley! Sinä vain elät omissa fantasioissasi. Potter ottaisi Adriellankin sata kertaa mieluummin kuin sinut”, Penelope sanoi aika halveksivasti.
Oli haudanhiljaista ja Ginnyn niska alkoi punehtua. Hän oli raivoissaan. Koko sali oli keskittynyt kuuntelemaan meidän riitelyämme. “Ei Amy Potteria halua!” Ginny karjaisi. Minä punastuin. Kohta sitä mennään. Ginny oli niin vihainen, että hän paljastaa minun ihastumiseni Dracoon. “Ginny kiltti”, yritin. “OOOH, Adriellalla taitaa olla joku muu!” Penelope kiljahti ja katseli tarkaavaisesti ympäri salia.
Ei hitto! “Kuka se on paljasta minullekin”, Penelope yritti. “Sinulle nyt kukaan varmaan halua kertoa!” Ginny karjaisi ja tarttui käteeni. Hän raahasi minut toiselle puolelle pöytää. Me istuimme sinne Harryn ja muiden seuraan. Minä Fredin ja Georgen väliin. He virnuilivat siihen malliin, etten saisi rauhaa koko ruokailun aikana.
“Kuulitko Harry? Amy ei halua sinua”, Fred sanoi muka dramaattisella äänellä. Pyöritin silmiäni. “Eikö se ole muka tullut jo selväksi, että hän haluaa vain Malfoyn?” Harry kysyi halveksivasti. Tunsin punastuvani,
“Mitä?”
“Mitä?”
“Mitä?”
“Mitä?” Kuului ainakin kymmenestä eri suunnasta. Punastuin entistä voimakkaammin.
“Niin mitä sanoitkaan Potter?” kuului laiska ja ivallinen ääni takaatani. Punastuin niin rajusti, että meinasin tukehtua. En uskaltanut katsoa taakseni. “En mitään sinulle Malfoy!”
“Ai, olin ihan varma, että kuulin nimeni.”
“Mene pois Malfoy!”
“Onko pikkuherra Weasleykin kiinnostunut Adriellasta? Tuskin hän tuollaista verenpetturinpentua huolii.”
Luihuset nauroivat ja Ron meni aivan punaiseksi. “Onko kamalaa Potter kun Adriella ei pidäkään sinusta? Tyttö tietää selvästi, mikä on hyväksi velhomaailmalle.” Punastuin niskaani myöten. Draco muisti oikean nimenikin. “No ei hän sinuakaan haluaisi!” “Potter taitaa olla kateellinen, minun tyttöystävästäni”, kuulin malfoyn ivaavan. Miksi Dracon piti leikkiä kaikesta?
Tunsin kädet harteillani. Draco sanoi liian kuuluvasti korvaani: “Tavataan taas kulta.” Minä menin vieläkin punaiseksi ja olin varma, että naamallani olisi voinut paistaa munakasta. Harry kalpeni ja katsoi minua epäuskoisesti. Ron katsoi Malfoyta halveksien ja Ginny… Kikatteli hiljaa käteensä. Kaksoset olivat sanattomia, viimeinkin.
Minulta oli mennyt kaikki rehtorin puheesta ohi. Ruoka ilmestyi jo lautasillemme. Draco ja kumppanit kävelivät pöytäänsä. Minä nappasin yhden kanakoiven ja ryntäsin ulos salista. Ei minulla ollut hajuakaan minne, mutta jonnekin, missä kukaan ei tuijottaisi minua. Päädyin tyttöjen vessaan. Naamani oli punainen kuin paloauto. Muutama kyynel vierähti poskelleni. Miksi Malfoy leikki tunteillani ja sai ne kiehumaan taikaliemen lailla?
Kuulin askelia alakerrasta ja päättelin pitojen loppuneen. Juoksin lihavan leidin muotokuvalle odottamaan. Luikahdin sisään muiden perässä ja juoksin suoraan omaan makuusaliini. Kukaan muu ei ollut siellä vielä, joten vedin yöpaitani ripeästi päälle ja menin sänkyyn. Vedin verhot nopeasti sänkyni ympärille ja leikin nukkuvaa. Kuulin muiden tulevan sisään.
“Näitkö Amyn naaman?” kuulin Penelopen ilkkuvan äänen.
“Älä viitsi, se olisi ollut todella ilkeä tilanne”, kuulin samassa makuusalissa nukkuvan Vanessan sanovan, en ole koskaan edes jutellut kunnolla hänen kanssaan ja hän puolusti minua?
“Se oli häijyä, melkein yhtä häijyä kuin sinä Penelope!” kuulin Ginnyn kivahtavan.
“Painu Potterisi luo!”
Suljin silmäni. Penelope oli aina niin ilkeä Ginnylle. Miten he olivatkin päätyneet samaan makuusaliin. Jos olisimme saaneet ensimmäisenä vuonna kurkata tulevaisuuteen, emme olisi nyt neljistään tässä huoneessa. Neljistään? Missä Sindy oli? “Äh, minä sitten vihaan Amya!” kuulin Sindyn kivahtavan ja paiskaavan oven kiinni perässään. “Ai sinäkin?”
“Hän tietää, että Malfoy on minun!” Mitä hittoa minulta on mennyt ohi? Milloin Sindy on ollut kiinnostunut Malfoysta. Ai, tietysti. Hän varmasti tajusi juuri, että on kiinnostunut Malfoysta, koska luulee - tietää - minun olevan kiinnostunut pojasta. Mokomakin paskiainen. Aina havittelemassa sitä mitä minä haluan.
Puristin silmiäni kiinni ja yritin saada unenpäästä kiinni. Sitten siinä tuli mieleeni yksi vitsi: Miksi blondi juoksee sängyn ympäri? Koska hän yrittää saada unenpäästä kiinni!
Rupesin hekottelemaan kuvitellessani Sindyn juoksemassa ympäri sänkyään. Sindy kun oli täydellinen sinisilmäinen blondi. Hän hehkutteli aina iki-ihanista ’kultaisista’ hiuksistaan. Juoskoot yksin sänkynsä ympäri etsien unenpäätä. Hekottelin hieman lisää ja ennen kun huomasinkaan minä nukahdin. Ei siihen mitään juoksemista tarvittu.
Jatkuu...
Kommentteja?
