Kirjoittaja Aihe: She Could Be The One (Draco/Astoria, fluff, romance & K-11)  (Luettu 2162 kertaa)

tirsu

  • BubblegumKnight
  • ***
  • Viestejä: 2 000
  • Clara, my Clara
Nimi: She Could Be The One
Kirjoittaja: tirsu
Beta: ei ole (tai no, word)
Genre: fluff & romance
Paritukset: Draco/Astoria
Ikäraja: K-11 //Lils muokkasi ikärajan otsikkoon
Summary: Henkeni ei ole koskaan salpaantunut kenenkään ihmisen, varsinkaan naisen, takia. Tämä on ensimmäinen kerta.
Varoitus: Astoria on kuvattu aika Mary Suemaisella tavalla (rakkaus saa kaiken näyttämään niin loisteliaalta...?).
Disclaimer: tämä one-shot on kirjoitettu pelkästään viihdytys tarkoituksiin, sillä ei siis aiota ansaita rahaa tai mitään muutakaan. Kaikki minkä tunnistatte lukeneenne joskus HP-kirjoista, kuuluu J.K.Rowlingille, minä ainoastaan jäljittelen hänen luomaa maailmaansa; eli ei siis mitään taka-ajatuksia tekijänoikeusrikoksista.
A/N: Halusin vain kirjoittaa jotain (jostain kumman syystä) Dracosta. Niin, tämä on kirjoitettu jo viime joulukuussa, kun sairaslomalla vietin paljon aikaa koneen ääressä. Nimi tulee Miley Cyrusin biisistä He Could Be The One (ideakin lähti siitä). Kommentit olisivat tervetulleita!
________________________________________________________________________

She Could Be The One

 Kosketan platinan vaaleita hiuksiani tottumuksesta, sillä ulkonäkö on minulle kaikki kaikessa. Tai siis oli ainakin joskus, mutta ei enää. Ei ainakaan samalla tavalla kuin ennen. Niin kuin kouluaikoinani.

Kohotan käteni ja koputan jykevää ovea, joka on tehty tammesta. Kuulen juuri ja juuri oven läpi askeleet, jotka suuntavat ovea kohti.
Ovi aukaistaan ja näen avaajan hymyilevän inhottavan siirappisesti ja leveästi. Inhoan tuota hymyä.

Mustat hiukset on työnnetty vaaleansinisen hiuspannan kanssa taakse ja sinertävät silmät tuijottivat minua kiinteästi. Hän on aina niin samanlainen.
 
  "Hei Draco! Mukavaa, että pääsit tulemaan!" nuori nainen huudahtaa.
  "Hmm, hei Pansy. Totta kai minä tulin, kun kutsuit", vastaan ja ajattelen mielessäni, että kymmenennen kerran jälkeen en enää jaksanut kieltäytyä.

Pansy Parkinson, vanha tupatoverini, astuu sivummalle, jotta pääsisin sisälle ulkorappusilta.

Kun Pansy saa suljettua oven, hän odottaa, että saan riisuttua takkini ja johdattaa minut sitten pitkää käytävää pitkin olohuoneeseen.
 
  "Tämä on vain tilapäiskotina minulla. Heti, kun se on virallista, muutan luoksesi", hän sanoo.

Hymyilen pienesti ja siinä on mukana ivaa, mutta Pansy ei huomaa sitä. Hän ei vain tajua, että se on minun kohdaltani ollut ohi jo aikoja sitten. Oikeastaan minun kohdaltani se ei ehtinyt edes alkamaan.

Pansy-raukka vain on kuvitellut kaiken. Sen, että olisimme muka seurustelleet, mutta tosi asia on se, että minulle se oli pelkkää huvia, ei muuta.

Saavumme olohuoneen ovelle, joka on auki pienesti.

  "Siellä on pari tuttua koulusta, mutta voimme hankkiutua heistä ihan pian eroon", Pansy selittää ennen kuin avaa oven, jonka takaa paljastuu yllättävän avara olohuone.

Ison, kivistä tehdyn, takan edessä on punainen, kahden istuttava sohva. Sohvaa vastapäätä on kaksi punaista nojatuolia. Sohvan ja nojatuolien välissä on pieni puinen kahvipöytä, jonka keskelle on aseteltu verenpunaisia ruusuja tummansinisessä maljakossa.
Takanpuolimaisessa nojatuolissa istuu pitkä mies, jonka hiukset ovat kasvaneet paljon siitä, mitä olen viimeksi häntä nähnyt. Olisihan se pitänyt arvata, että Pansy olisi kutsunut hänetkin luokseen. He olivat hyvää pataa keskenään koulussa ja Pansy taisi kuvitella, että Zabini olisi yksi minun parhaista ystävistäni.

Mutta Pansy on väärässä. Zabini oli vain tupatoveri, joka sai liikkua seurassani, ei sen enempää.

Pansy tönäisee minua hieman olkapäästä ja otan muutaman askeleen eteenpäin, jolloin olen parin askeleen päässä kahvipöydästä.
Zabini siirtää katseensa minuun, kun olen pysähtynyt.

  "Aa, Draco pitkästä aikaa", hän sanoo.
  "Tosiaan Blaise, tosiaan. Mitä kuuluu?" kysyn kaavamaisesti.

Blaise alkaa puhua, mutta minä en kuuntele vaan vilkaisen takan edessä seisovaa vaaleahiuksista naista, joka oli tuijottanut vielä hetki sitten liekkeihin. Kun nainen oli kuullut nimeni, hän kääntyi katsomaan minua.

Ihan kuin Pansy ei olisi maininnut, että on kutsunut minutkin luoksensa kylään.
Naisen mintunvihreät silmät katsovat minua lämpimästi, mutta silti jollain oudolla tavalla jäisesti. Aivan kuin hän ei tietäisi mitä hänen olisi ajateltava minusta.

Niin Daphne on minua aina sen jälkeen katsonut, kun torjuin viidennellä luokalla hänen lähentely yrityksensä.
Sallin Daphnelle pienen, hyvin pienen, hymyn, sitten siirrän katseeni huoneen kolmanteen ihmiseen. Hän istuu sohvalla pitkät, ohuet jalat somasti aseteltuna ristiin nilkoista.

Mustat, paksut ja kiharaiset hiukset roikkuvat valloittavalla tavalla kapeiden kasvojen kehyksinä. Kaareva, täyteläinen suu on kirsikan punainen ja se saa minut miettimään, että onko väri huulten oma vai huulipunan tuotosta.

En näe silmiä ja niiden väriä, sillä katse on suunnattu lattiaan kuin ujolla koulutytöllä, mutta näen pitkät, tummat ripset, jotka näyttävät mielenkiintoisilta maidonvaaleaa ihoa vasten.

Hän näyttää siltä kuin olisi vasta puhjennut kukkaan, kasvanut pikkuisesta tytöstä nuoreksi naiseksi, mutta tosi asiassa hän on tainnut olla sitä jo hieman kauemmin kuin päältä päin uskoisi.  Hän näyttää jokseenkin tutulta, mutta en osaa yhdistää häntä keneenkään tuntemaani ihmiseen.

Oliko hän samaan aikaa Tylypahkassa kanssani? Oliko hän samassa tuvassa kanssani? Jos oli, niin luulisi, että muistaisin hänen nimensä.

Ehkä, jos näkisin hänen silmänsä, niin voisin muistaa kuka hän on. Joskus ihmisten silmät ovat ne mistä muistan, keitä he ovat.

Samalla, kun yritän muistaa kuka tuo sohvalla istuva nuori nainen on, katseeni harhailee alemmas hänen kasvoistaan. Ehkä vähän liiankin alas, sillä huomaan tuijottavani hänen rintamustaan, joka on oikein täyteläinen.

  "Draco, muistat varmasti siskoni, Astorian?" Daphnen kimeä ääni kysyy - olen aina inhonnut hänen ääntään.

Astoria, tosiaan. Daphnen pikkusisko. Hän taitaa olla pari vuotta nuorempi kuin minä.

  "Eihän Greengrassin sisaruksia suvaitse unohtaa", sanon matalalla äänellä.

Astorian katse pysyy edelleen lattiaan luotuna. Onko hän ujo, vai enkö minä kiinnosta häntä?

  "Draco, istu hyvä ihminen, istu johonkin", Pansy livertää.

Olenko muka koira, jota täytyy komentaa istumaan, ajattelen samalla, kun istahdan sohvalle Astorian viereen. Hänen tuoksunsa kiemurtelee nenääni. Kookos, hän tuoksuu kookokselle.

Kukaan ei ole koskaan tuoksunut niin hyvälle kuin hän, tajuan ja rypistän kulmiani mietteliäänä. Aivan kuin minua vaivaisi jokin, mutten tiedä mikä.

Yhtäkkiä eteeni ilmestyy pieni, valkoinen teekuppi, jossa on kultaiset koristereunukset.

  "Sitruunateetä", Pansy selittää kaataessaan teekannusta, joka kuuluu samaan sarjaan kuin teekuppi, teetä kuppiini.

Katson muita huoneessa olijoita ja heilläkin on samanlaiset teekupit kuin minulla. Kupin lisäksi heillä on pikkuleivätkin.

Ja ennen kuin tajuankaan, on Pansy ehtinyt työntää minun käteenikin pikkuleivän. Huokaisen ja siemaisen teetä, mutta pikkuleipää en halua syödä. Kun kaikkien huomio kiinnittyy muualle, taion pikkuleivän kadoksiin.

Ikävä kyllä Pansy tunkee käteeni toisen pikkuleivän.

  "Teidän täytyy lähteä tämän iltapäiväisen teenjuonnin jälkeen, sillä meillä - minulla ja Dracolla - on menoa tämän jälkeen", Pansy selittää siemaistuaan teetä pikkurilli ojossa.

Se on ärsyttävä ele. Juoda pikkurilli ojossa teetä, vaikka se onkin hienosto ihmisten tapa.

Vilkaisen jostain syystä syrjäsilmin Astoriaa Pansyn ilmoituksen jälkeen, mutta tämän olemus ei ole muuttunut millään tavalla. Katse on edelleenkin luotuna lattiaan, vaikka hänellä on kädessään teekuppi.

  "Minne te menette?" Daphne kysyy.
  "Emme minnekään niin erikoiseen paikkaan, ettei sitä voisi siirtää", sanon ennen kuin Pansy ehtii vastaamaan.

En todellakaan halua lähteä Pansyn kanssa minnekään. Oli ollut virhe edes tulla tänne tänään.

Pansyn olemus muuttuu hieman kireäksi, kun pilasin hänen suunnitelmansa, mutta hän hymyilee, kun katson häneen. Levitän kasvoilleni ärsyttävimmän hymyni.

Kun olemme saaneet juotua teemme, ja Pansyn kadottua keittiöön, minä muutan asentoani niin, että saatan nähdä Astorian paremmin.

  "Vieläkö sinä olet Tylypahkassa?" kysyn hiljaa, niin ettei Daphne ja Blaise kuule.
  "En, valmistuin viime vuonna", Astoria vastaa, muttei nosta katsettaan minuun ja se ärsyttää minua suunnattomasti.

Hän on siis pari vuotta minua nuorempi, niin kuin muistelinkin. Häntä ja Daphnea on vaikea (edelleenkin) kuvitella sisarruksiksi. He ovat niin erinäköisiä. Ja muistaakseni heillä taisi olla aivan erilaiset luonteetkin, mutta en ole ihan varma, sillä muistan Daphnen luonteen selvemmin kuin Astorian.

Daphne on hemmoteltu pikku prinsessa, jonka pitää aina saada tahtonsa läpi, hän on manipuloiva persoona, mutta eri tavalla kuin Pansy, ja hän on ilkeän ystävällinen. Daphne tykkäsi Tylypahka aikoinamme aina piilovittuilla toisille ihmisille.

Astoria taisi olla jokseenkin ystävällinen persoona, mutta silloin, kun joku suututti hänet, hänestä tuli yllättävän pirullinen. Muuta en muista hänen luonteestaan.

  "Mitä sinä nykyään teet? Olet kotonasi virkkaamassa pitsiliinoja?" kysyn pilkalliseen sävyyn, tai ainakin yritän saada äänestäni pilkallista.
  "Asiahan ei sinulle kuulu, mutta en todellakaan. Minä olen töissä, toisin kuin isosiskoni", Astoria vastaa piikittelevällä äänellä ja nostaa ensimmäisen kerran katseensa lattiasta.

Hänellä on mintunvihreät silmät niin kuin Daphnella, mutta silti ne ovat niin erilaiset. Ne ovat erimuotoiset kuin Daphnella. Ne ovat isommat ja viirummat ja tummat, pitkät ripset saavat niistä vaarallisen, mutta silti ystävällisen näköiset.

Astoria on sievä. Enemmänkin kuin sievä. Hän on kuin veistoksen jumalatar.

Henkeni tuntuu salpautuvan, kun Astoria tuijottaa minua tiiviisti silmillään. Hän mittaa minua katseellaan, tajuan hetken päästä, kun saan hengitykseni normaaliksi.

Kun Pansy tulee takaisin olohuoneeseen, Astoria laskee katseensa takaisin lattiaan. Minä siirrän katseeni kahvipöydällä oleviin ruusuihin ja mietin kuumeisesti äskeistä. Kun eräs ajatus iskeytyy tajuntaani, pompahdan ylös säikähdyksestä.

Kaikkien muiden, paitsi Astorian, katseet siirtyvät minuun.

  "Minun pitää lähteä nyt, muistin erään kiireellisen asian", sepitän.

Sitten nyökkään hyvästeiksi ja lähden eteiseen, jossa musta päällystakkini odottaa. Puen sen päälleni ja astun ovesta ulos ennen kuin Pansy on ehtinyt perääni.

Laskeudun rappuset alas ja kävelen rivakasti katua pitkin ennen kuin tajuan ilmiintyä kotiini.

 
Tuijotan itseäni peilistä. Harmaista silmistäni paistaa järkytys, eikä se ole mikään ihmekään, kun ottaa huomioon, mitä tajusin. Mutta eihän se voi pitää paikkaansa? Tai ehkä se on vain tilapäinen mielenhäiriö?

En minä ole koskaan ollut kiinnostunut kenestäkään muusta kuin itsestäni ja nyt minua pari vuotta nuorempi Astoria tuntuu saaneen mielenkiintoni heräämään. Eikä sillä normaalilla tavalla, vaan minulle vieraalla tavalla.

Henkeni ei ole koskaan salpaantunut kenenkään ihmisen, varsinkaan naisen, takia. Tämä on ensimmäinen kerta. Aivan kuin Astoria olisi lumonnut minut jollain keinolla.

Tämä ei millään voi olla mitään ihastumista, ei vain voi. Vaikka enhän minä tiedä miltä se tuntuu, koska en ole koskaan ollut ihastunut, saati sitten rakastunut.

Taidan olla pienoisessa pulassa.

Olen vain lumoutunut hänen ulkonäöstään. Ei se ole mitään sen syvällisempää, tai muutakaan. Edes minä en ole niin pinnallinen, että ihastuisin toiseen vain ulkonäön takia.

Niin ainakin kuvittelen, en mene vannomaan. Ei minulla ole kokemusta tällaisesta, vaikka olenkin kaksikymppinen. Kuten jo sanoinkin, Pansyn ja minun välilläni ei ollut koskaan mitään hupia kummempaa.

Ei hemmetti! Mitä minä oikein ajattelen? En minä, Draco Malfoy, voi tässä nyt miettiä kuumeisesti kuin koulupoika, että olenko ihastunut vai en, ja mitä pitäisi tehdä. Ei se ole tapaistani. Se ei ole Malfoyn tapaista. Malfoy tietää heti, kun tapaa Sen Oikean.

Malfoyt ovat viileän itsevarmoja, eivätkä typerän epävarmoja, niin kuin minä nyt olen.

Voi luoja, mitä minä ajattelen?

Menen nukkumaan, ehkä uni rauhoittaa mieleni. Ja huomenna olen taas viileän itsevarma, niin kuin Malfoyn kuuluu.

Joo, niin minä teen.


Nyt on aamu ja minulla on paljon parempi olo kuin eilen. Se eilinen oli siis jokin tilapäinen mielenhäiriö. Luojan kiitos.

Minulla on nälkä. Taidan mennä ulos aamupalalle, vaikka ruokasalissa olisi varmasti aamupala jo valmiina. Mutta minua ei huvita syödä yksin nyt, kun äiti ja isä ovat Kreikassa.

Pukeuduttuani ilmiinnyn Viistokujalle, koska muistin, että sinne avattiin pari kuukautta sitten lounasravintola - josta saa myös aamupalan, brunssin ja illallisen -, enkä ole käynyt siellä vielä kertaakaan. Nyt olisi hyvä aika.

Kävelen pitkän matkan eteenpäin, kunnes lopulta käännyn vasemmalle ja jatkan siitä matkaa jonkin aikaa. Olisin tietenkin voinut ilmiintyä suoraan paikan ovelle, mutta halusin kävellä hiukan.

Siinä se on, Emily's place. Paikan seinät ovat pelkkää lasia.

Astun sisälle ja astelen suorinta tietä vapaana olevalle pöydälle. En kiinnitä mitään huomiota siihen miltä koko lounasravintola näyttää. Se on kuitenkin samanlainen kuin muutkin paikat. On olevinaan hieno ja ylellinen, vaikka niistä ei ole mitään tietoa.

Nappaan pöydällä olevan menuun ja lueskelen sen yllättävän runsasta aamiaisvalikoimaa. Perus englantilaisaamupalan lisäksi on mannermainen aamupala, japanilainen aamupala, ruotsalainen aamupala, ranskalainen aamupala ja espanjalainen aamupala.

Missään normaalissa, köyhille ja tavallisille ihmisille tarkoitetuissa, lounasravintoloissa, baareissa ym. ei ole tällaista aamupala valikoimaa. Tämä paikka taitaakin olla tasokas.

Nostan katseeni menusta ja vilkaisen pikaisesti ympärilleni. Jokaisessa neljän, tai kahden hengen pöydässä on valkoiset liinat (aivan valkoiset, ne ovat varmasti suojattu taialla), hiekan väriset lautasliinat on taiteltu viuhkoiksi, pöydissä on valmiina kahdet lasit ja katossa on yksinkertainen, mutta silti tyylikäs kristallikruunu ja ikkunaseinien eteen on näyttävästi mahdollisuus levittää beigenväriset verhot, jotka näyttävät sametilta.

Siirrän katseeni takaisin menuun. Se pieni osa, jota tästä paikasta vilkaisin, riitti kertomaan minulle, että tämä paikka on melkoisen tyylikäs lounasravintola. Vieläpä Viistokujalla.

  "Hyvää huomenta herra, joko olette päättäneet mitä haluaisitte syödä?" tutulta kuulostava ääni kysyy.

Nostan katseeni ja tuijotan suoraan Astorian mintunvihreisiin silmiin. Siis mitä tämä on? Kohtaloa vai sittenkin sen pilkkaa?

Tunnen kuinka eilinen outo, levoton olo valtaa minut.

  "Olen", sanon suu kuivana.

Astoria nyökkää. Mitä hän oikein haluaa? Ai joo, hän odottaa tilaustani, sillä hänhän on täällä tarjoilijana.

Hän sanoikin olevansa töissä, toisin kuin Daphne, mutta en olisi uskonut, että hän olisi palvelemassa toisia ihmisiä ravintolassa. Jotenkin outoa. Olisin kuvitellut Astorian olevan töissä jossain toimistossa, tai jotain.

Astoria rykäisee kohteliaasti.

  "Ihan perus englantilainen aamupala", sanon ja minusta tuntuu siltä, että kasvoni alkavat kuumottamaan.

En kai minä nyt punastu? Se tästä vielä puuttuisikin.

  "Selvä. Mitä juotavaa haluaisitte aamupalanne kanssa?" Astoria kysyi.
  "Appelsiinimehua ja teetä", vastaan.
  "Minkä makuista teetä?"
  "Mitä vain, paitsi sitruunaa".

Astoria nyökkää, kääntyy ja lähtee kohti keittiötä. Jostain kummallisesta syystä katseeni seuraa häntä ja pian katseeni laskeutuu hänen mustavalkoiseen hameeseen verhottuun takamukseen.

Onpa täällä kuuma.

Napsuttelen pöytää sormillani ja mietin kuumeisesti tuntemuksiani. Mistä tämä olo johtuu? Olenko minä ihastunut kuin pahainen koulupoika? Ja hermostunutkin vielä sen takia? Ei se käy, ei se vaan käy.

Hetken kuluttua Astoria astelee (sulokkaasti) pöytäni luo kantaen tarjotinta, jossa on aamupalani.

  "Kas tässä, herran englantilainen aamupala, appelsiinimehu ja piparmintun makuinen tee, jonka valitsin itse Teille. Sitten vielä tämän
päivänen Päivän Profeetta, olkaa hyvä. Hyvää ruokahalua", Astoria toivottaa ja lähtee seuraavan asiakkaan luo.

Syön aamupalani nopeasti ja vilkuilen lehden otsikoita. Kun olen saanut syötyä ja luettua lehden otsikot, jään istumaan paikoilleni. Odotan häntä, haluan nähdä hänet ennen kuin lähden.

Ei mene kauankaan, kun Astoria tulee pöytäni luo ja alkaa keräämään aamupalani jäljet pois.

  "Maistuiko?" hän kysyy.

Hänellä on pehmeä ja ystävällinen ääni - loppujen lopuksi.
  "Kyllä", vastaan.
  "Saisiko olla vielä jotain muuta?" Astoria kysyy ja kurottautuu nappaamaan lautasliinan, jonka olen rypistänyt ja viskannut pöydän toiseen päähään.

Tämän ravintolan tarjoilijoilla on aivan liian avonaiset työpaidat, ajattelen katsoessani Astorian kaula-aukosta näkyviä rintoja. Aivan liian avonaiset.

Karahdan kasvoiltani punaiseksi epämalfoymaisesti.

  "Ei kiitos", saan kähistyä.

Nousen ylös, laitan takkini kiinni ja katoan paikalta ennen kuin Astoria ehtii huomaamaan kasvoni. Tuo oli aivan liian noloa jo muutenkin.



Retkotan nojatuolissa hajamielisenä. Siitä on jo viikko, kun kävin Emily's placessa aamupalalla. Sen jälkeen en ole uskaltanut sinne. Silti olen kyllä törmännyt Astoriaan kaikkialla missä olen käynyt.

Joka kerta, kun hän on huomannut minut, hän on hymyillyt minulle. Ja silloin, kun hän ei ole huomannut minua, enkä minä ole lähtenyt pakoon, olen jäänyt vakoilemaan häntä.

Astorialla on aivan erilainen luonne kuin isosiskollaan. Astoria on ystävällisempi, iloisempi, pirullisempi - vain silloin, kun hän suuttuu - ja paljon elegantimpi. Niin, ja hän on myös ujo, kuten ajattelin sinä eräänä iltapäivänä Pansyn luona.

Aina, kun näen Astorian, minulle tulee outo olo. Vatsassa jokin tuntuu lepattelevan hullunlailla, sydän hakkaa lujaa, minulle tulee lämmin olo ja siltikin minua pitkin kulkee kylmiä väreitä.

Oikeastaan Astoria saa minulle hermostuneen olon. Hyvällä tavalla hermostuneen.

Olen kai ihastunut kuin pahainen koulupoika, enkä osaa tehdä sen eteen mitään. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä ja se häiritsee minua suunnattomasti. Olen aina tiennyt, mitä minun pitää tehdä.

Paitsi yhdessä vaiheessa, mutta se on asia erikseen. Enkä tosiaankaan halua muistella sitä...

En tajua miten Astoria saa minusta hermostuneen. Minähän olen Malfoy ja Malfoyt ovat aina itsevarmoja ja tietävät mitä heidän pitää tehdä. Mutta nyt minä en tiedä ja se häiritsee minua suunnattomasti.

Öisin näen aina unta Astoriasta. Ne unet loppuvat aina samalla tavalla; siihen kuinka painan huuleni hänen huulilleen. Hänen upeille, kirsikan värisille huulille.

Sitä paitsi, minusta tuntuu vakavasti siltä, että ihastus on syventynyt joksikin muuksi.

Minulla on ongelma. Olen todella suuressa pulassa tämän asian kanssa. Enkä voi edes puhua siitä kenenkään kanssa.
En edes vanhempieni kanssa, sillä emme ole ikinä olleet niin läheisiä. Isän kanssa emme ole koskaan olleet läheisiä, äidin kanssa olemme, mutta emme niin läheisiä, että kysyisin neuvoa häneltä.

Tämä tilanne on minulle aivan uusi.

Minun täytyy keskittyä ja miettiä tutulla ja kierolla tavallani tämä asia selväksi. Ja niin, että saan sen mitä haluan.

Eikä lopulta mene kauankaan, kun suunnitelma alkaa kehittyä päässäni. Ei tosin kierona, niin kuin olisin halunnut, mutta enhän minä ole oma itseni. Enkä tiedä tuleeko minusta enää samanlaista kuin ennen olin, sillä minusta tuntuu, että ihastuminen Astoriaan on muuttanut minua hiukan.

Leveä virnistys leviää kasvoilleni, kun suunnitelmani muotoutuu loppuun.


Kosketan platinan vaaleita hiuksiani, sillä haluan näyttää hyvältä, kun astun sisälle. Kohotan käteni ja koputan, eikä mene kauankaan kuin vihreänsävyiseen jakkupukuun pukeutunut Pansy avaa oven.

Jostain syystä hän antaa minulle ilma poskipusut, mutta en jaksa välittää siitä, haluan vain kärsimättömästi päästä sisälle. Ja mieluiten olohuoneeseen.

En uskonut, kun eilen illalla kysyin Pansylta, että voisinko tulla käymään hänen luonaan joku päivä ja voisiko hän kutsua muutaman tutun, niin kuin viimeksi, kun kävin hänen luonaan, että se sopisi hänelle heti seuraavana päivänä.

Pyh, ketä minä yritän huijata? Totta kai minä tiesin, että Pansy suostuu, kun minä kysyn, sillä Pansyhan kuvittelee meitä pariksi. Se nainen kuvittelee kyllä ihan liikaa.

Olohuoneessa ovat Blaise, Daphe ja mustahiuksinen nainen, jonka tunnistan Millicent Bulstrodeksi. Mutta Astoriaa ei näy.

Hemmetti. Hänen piti olla täällä suunnitelmani mukaan. Sitä varten minä itse, siis minä itse, sopisin Pansyn kanssa tämän tapaamisen! Mutta Astoria ei ole täällä. Häntä ei näy.

Arvasiko Pansy suunnitelmani ja jätti sen takia Astorian kutsumatta? Ei, ei se voi olla niin. Ei Pansy ole niin fiksu. Oikeastaan hän ei taida olla kovin fiksu muutenkaan.

  "Hmm, hei kaikki. Mitä kuuluu?" kysyn taas jälleen kerran kaavamaisesti.
  "Oi Draco, mukava nähdä. Meille kuuluu oikein hyvää. Entä sinulle?" Daphne vastaa.

Sen lisäksi, että Daphnen ääni on kimeä, on se nyt ärsyttävän pirteä. Tekopirteä.

  "Hmm, ihan hyvää", vastaan ja istahdan punaiselle nojatuolille.

Millicent, joka istuu toisella nojatuolilla, kurottautuu minua kohti.

  "Siitä on pitkä aika, Draco, kun olemme viimeksi nähneet. Alkaa tuntua siltä kuin et haluaisikaan tavata meitä enää, vanhoja tupatovereitasi", hän sanoo.

Minun olisi tehnyt niin mieli sanoa, että mistä arvasit, mutta en jaksa vaivautua.

  "Ei asia ole ollenkaan niin Millie", sanon sen sijaan ja nautin, kun Millicentin kasvot muuttuvat punaisiksi kiukusta.

Hän ei tykkää, kun häntä sanotaan Millieksi.

"Täältä tulee sitruunateetä, Dracon suosikkia", Pansy ilmoittaa liian iloisella äänellä.

Mistä hän on saanut päähänsä, että tykkään sitruunateestä? Minähän inhoan sitä.

Tunnin ja kolmen sitruunateekupillisen päästä olen valmis lähtemään, sillä rupeaa vaikuttamaan siltä, ettei Astoria ole tulossa. Ja hänen takiaan minä join ne typerät kolme kupillista sitruunateetä, vaikka olisin voinut haihduttaa ne yksinkertaisella taialla.

Olen juuri nousemassa lähteäkseni, kun koputuksen ääni kajahtaa. Pansy hypähtää pystyyn ja rientää avaamaan ulko-ovea. Kun hän palaa, tulee hänen mukanaan Astoria.

Vihdoin ja viimein.

Astoria nyökkää meille muille tervehdykseksi ja istahtaa sohvalle. Ja koska minä yhä seisoin, niin vaihdan viivana paikkaa. Haluan sohvalle, Astorian viereen.

  "Miksi tulet vasta nyt?" kysyn kuiskaten.

Astoria katsoo minua kummastuneena. Kerrankin hän ei laskenut katsettaan heti lattiaan.

  "Tarkoitan, että me muut tulimme jo tunti sitten", sanon ja tunnen kuumotuksen tunteen kasvoillani.

Se nyt tästä puuttuu, että muutun punaiseksi.

  "Olin töissä", Astoria vastaa.

Nyökkään ja huokaisen. Sitten hengitän pari kertaa syvään kuin kerätäkseni rohkeutta. En tajua miksi Astorialla on tällainen vaikutus minuun.

Hän katsoo minua yhä. Se on hyvä, sillä näin tämä on helpompaa.

  "Haluaisitko lähteä joku päivä ulos kanssani?" kysyn niin itsevarmasti kuin pystyn, mutta silti minusta tuntuu, että saan juuri ja juuri karaistua tuon kysymyksen suustani ulos.

Astoria ei näytä yhtään yllättyneeltä kysymykseni johdosta, niin kuin kuvittelin. Pikemminkin iloiselta.

  "Totta kai. Katsotaan, minulla on ylihuomenna vapaata, ehkä silloin...", Astoria sanoo mietteliään näköisenä.
   "Niin", sanon, vaikka ajattelen, että vasta silloin.

Itse ajattelin pikemminkin huomista, mutta...

  "Huomenna siis", Astoria sanoo.

Huomenna, sanoiko hän huomenna? Näytän hetken ajan yllättyneeltä, mutta korjaan tilanteen nopeasti. Nostan kasvoilleni itsevarman hymyn.

  "Hyvä, huomenna sitten", sanon ja nousen lähteäkseni.

Pansy tuijottaa minua jokseenkin järkyttyneen näköisenä. Joko viesti meni hänelle perille? Että se on loppu, vaikkei se koskaan edes alkanut? Jo oli aikakin.

Nyökkään muille hyvästeiksi ja lähden.



Kello kymmenen treffipäivänämme astelen niin rennosti ja viileästi kuin pystyn kohti Magic Moon -kahvilaa. Astorialta tuli illalla viesti, jossa hän kertoi paikan ja ajan. Hän valitsi aamu ajan, koska hänellä on kuulemma iltavuoro.

Kun astun sisälle kahvilaan, näen hänet heti. Hän istuu keskimmäisessä ikkuna pöydässä.

 Hänen musta, kiharainen tukka on lapsellisilla saparoilla. Suussaan Astorialla on tikkari ja päällään löysä, harmahtava t-paita, jossa on kuvana iso, punainen sydän. Pöydän alta pilkistävät Astorian pitkät, ohuet jalat, jotka on sullottu mustiin farkkuihin, joista oikean polven kohdalla on reikä.

Tuo tyyli sopii hänelle aivan yhtä hyvin kuin hienostunutkin. Astoria saa tuonkin asukokonaisuuden näyttämään loisteliaalta ja tyylikkäältä.

Kävelen hänen luokseen ja hymyilen hurmaavinta hymyäni, kun istahdan hänen seuraansa.

  "Hei", tervehdin aivan normaalisti, enkä yhtään kaavamaisesti.
  "Hei", hän vastaa ja hymyilee ujosti.

Katselemme toisiamme hetken ajan, sitten tarjoilija tulee ottamaan tilauksemme, jonka jälkeen jatkamme edelleen toistemme tuijottamista. Olen niin lumoutunut Astorian läsnäolosta, että en saa sanaakaan suustani.

Kun tarjoilija on tuonut Astorialla toffeen makuisen cappuccinon ja minulle tupla espresson, Astoria avaa suunsa.

  "Vihdoin ja viimein sinä sitten pyysit minua ulos. Tätä ei kai saisi paljastaa, jottei vaikuttaisi jotenkin epätoivoiselta, mutta odotin tätä kutsua siitä asti, kun näimme Pansyn luona ensimmäisen kerran", hän sanoo.
  "Niinkö?" kysyn, enkä pysty peittämään innostustani.

Astoria nyökkää ja hänen poskensa punehtuvat hieman.

Sen jälkeen puhumme kaikesta mahdollisesta. Ja mitä enemmän Astoria puhuu, sitä enemmän minä rakastun häneen.

Astoria saa minulle aivan mahtavan olon. Hänen hymynsä valaiseen koko maailmani ja sulattaa minun jäisen sydämen - myönnän
itsekin, aika jäinen se on.

Sydämeni hakkaa lujaa ja minusta tuntuu siltä, että polvet pettäisivät alta, jos seisoisin. Siksi on hyvä, että istumme.

Puolentoista tunnin päästä lähdemme pois kahvilasta ja kävelemme pitkin Viistokujaa. Jutellessamme minä mietin, että olisiko sopivaa tarttua häntä kädestä.

Kun Astorian käsi hipaisee minua kolmannen kerran, päätän sen olevan sopivaa ja pujotan käteni hänen käteen. Astoria vilkaisee minua ja hymyilee suloisesti.

Voi luoja, minä olen todellakin pulassa. Minä taidan olla rakastunut Astoriaan korviani myöten.

Kellon tullessa yksi, Astoria irrottaa kätensä otteestani.
  "Tämä oli mukavaa, oikein mukavaa. Otetaanko ylihuomenna uudestaan?" hän kysyy.

Katson häntä ihmeissäni. Onko hän tosissaan?

Minulla on käynyt oikein hyvä tuuri. Tämän on pakko olla kohtaloa, vaikken siihen uskokaan.

  "Tietenkin", vastaan.

Tuijotamme toisiamme hetken ennen kuin uskallan kysyä sanattoman kysymyksen. Astoria nyökkää antaen myöntävän vastauksen ja minä kumarrun hieman, jotta saan painettua kevyen suudelman hänen huulilleen - hän on minua lyhkäisempi.



On kulunut pari kuukautta ensimmäisistä treffeistämme. Nyt olemme seurusteleva pari ja meillä on tänä iltana tapaaminen. Sitä varten olen ajanut vanhempanikin pois kotoa.

Olen valmistanut - oikeastaan kokkimme on - valmistanut meille kynttiläillallisen. En ole koskaan tuntenut oloani näin hyväksi. Olen onnellinen, oikeasti onnellinen, ensimmäistä kertaa elämässäni ja se on Astorian ansiota.

Astoria on saanut minussa esiin aivan uuden puolen ja minun on myönnettävä, että tykkään siitä puolesta enemmän kuin entisestä puolestani. Olen kuin uusi ja parempi Draco. Se on hyvä, sillä vanha Draco oli inhottava ja itserakas.

En olisi koskaan uskonut, että voisin tuntea tällä tavalla, mutta näyttävästi voin.

On minussa vielä jäljellä vanhaa, häijyä Dracoakin, en minä voi kokonaan päästä irti vanhasta minästäni. Ei kai ilkeä ihminen voi kokonaan hyväksi muuttua.

Astoria on ihminen, jonka haluan pitää elämäni loppuun asti. Kuolisin, jos menettäisin hänet. Haluan suojella häntä kaikelta.

En olisi ikinä uskonut, että joku ihminen saa minut tuntemaan tällä tavalla, saisi minut koukkuun. Mutta Astoria vain sai ja hyvä niin.

Ovelta kuuluu koputus, Astoria on siis perillä. Vilkaisen eteisen peilistä, että näytän hyvältä ennen kuin menen avaamaan oven.

  "Hei", sanon.
  "Hei", Astoria sanoo ja astuu sisälle.

Otan hänen takkinsa ja laitan sen naulakkoon. Katson häntä. Hänellä on yllään pikkumusta mekko, jossa on hyvin, hyvin ohuet olkaimet.

Sydämeni alkaa läpättää hullun lailla, niin kuin aina, kun näen hänet.

  "Olet upea", kuiskaan.
  "Niin sinäkin", Astoria sanoo hymyillen.

Tartun häntä kädestä ja johdatan hänet ruokasaliin, jossa illallinen on jo katettuna. Kynttilän liekit lepattavat luoden tunnelmaa.
Astoria katsoo pöytää hetken ajan, sitten hän kääntyy katsomaan minua.

  "Olet nähnyt paljon vaivaa, mutta minä ajattelin, että jos me...", Astoria aloittaa, mutta keskeyttää lauseen äkkiä.
  "Jos me mitä?" kysyn.
  "Mitä, jos me aloittaisimme jälkiruuasta ensin?" Astoria kuiskaa kysymyksensä.

Katson häntä ihmeissäni. Mitä hän tarkoittaa?

Kun Astoria hymyilee ujoa hymyään, minä tajuan. Voi luoja, että osaan olla tyhmä!

 "O-oletko varma?" varmistan.

Astoria nyökkää.

  "Aloitetaan vaan", hymyilen ja johdatan hänet yläkertaan, jossa huoneeni sijaitsee.

Oven sulkeutuessa takanamme, painan huuleni hänen huulilleen. Suudelman syventyessä kaikki muu poistuu. Ei ole ketään muita kuin minä ja hän.

Ihana Astoriani.

Kuljemme, yhä suudellen, sänkyni luo.

  "Astoria, minä rakastan sinua", sanon käheällä äänellä, kun kaadumme sängylleni.
  "Niin minäkin rakastan sinua Draco", Astoria mutisee huuliani vasten.

Hyvä olo valtaa minut hänen sanojensa johdosta.

 Kohotan Astoriaa sen verran, että saan avattua hänen mustan mekkonsa vetoketjun.

Astoria on parasta mitä minulle, Draco Malfoylle, on tapahtunut. Hän on elämäni nainen.

Joko muuten sanoin, että piparmintun makuinen tee on suosikkiani?
« Viimeksi muokattu: 30.06.2019 11:53:30 kirjoittanut tirsu »
>> Don't give up. Not ever. Not for one single day. >> Clara Oswald

 >> How do sharks make babies? >> The 11th Doctor 
 >> Carefully? >> Clara Oswald
>> No, no, no - happily. >> The 11th Doctor

>> I don’t think I could ever forget you. >> The 12th Doctor

Maom-mix

  • Vieras
Vs: She Could Be The One (K-13)
« Vastaus #1 : 02.07.2012 19:42:20 »
Aivan upeaa! Oih ja voih miten kaunista! Itken ilon kyyneleitä! Niin ihana ficci, etten voi uskoa, ettei kukaan ole kommentoinut :o!

Tää miten kerroit Dracon sydämen sulavan... aaah!:

Hänen hymynsä valaiseen koko maailmani ja sulattaa minun jäisen sydämen - myönnän itsekin, aika jäinen se on.

Yleensä en tykkää tästä  parituksesta, mutta nyt oli kyllä NIIN ihana tarina, että pakkohan tähän on rakastua ::) Juoni: aivan mahtavaa! Kuvailu: aivan mahtavaa! Kaikki: aivan mahtavaa! Olet paras!
Ja huomioi tää kommentti vielä niin, että yleensä mä rakastan angstia... ;D Toin loppu; en o koskaan lukenu mitään paremmin lopetettua ficciä! Ja mä oon lukenu kaiken!
Nyt yhdellä lauseella; AIVAN UPEAA!!! rakastan sua tän ansiosta, oot mahtikirjottaja :-*

Kiittäen

~Maom-mix

tirsu

  • BubblegumKnight
  • ***
  • Viestejä: 2 000
  • Clara, my Clara
Vs: She Could Be The One (K-13)
« Vastaus #2 : 03.07.2012 11:08:31 »
Oho. Tämä oli vähän niin kuin päässyt unholaan itseltäni. Tai kyllä muistin tän olemassa olon, mutten uskonut että tähän enää tulisi kommenttia, sen verran vanha tämä kuitenkin on.
Joten yllätyin siis suunnattomasti kommentistasi, Maom-mix! Kiitokset siitä todella paljon, se piristi mieltäni! :) Ja se sai mut myös  aika sanomattomaksikin...
Mukavaa kuulla, että tykkäsit tästä. Ja hienoa kuulla, että sain sut - ainakin tässä - pitämään Draco/Astoriasta.

Tuhannesti kiitos ihanasta kommentistasi vielä kerran.
-tirsu
>> Don't give up. Not ever. Not for one single day. >> Clara Oswald

 >> How do sharks make babies? >> The 11th Doctor 
 >> Carefully? >> Clara Oswald
>> No, no, no - happily. >> The 11th Doctor

>> I don’t think I could ever forget you. >> The 12th Doctor