Tuoreimmat viestit

Sivuja: [1] 2 3 ... 10
1
Rinnakkaistodellisuus / Vs: Once Upon a Time: Puoliksi syötyjä omenoita | S
« Uusin viesti kirjoittanut Bluji tänään kello 16:44:48 »
Heissulivei kommenttitertun parista, kun kaivelen fandomterttuun OUAT-ficcejä ja bongasin tämän listauksestasi. :>

Virkehaasteen tekstit on aina kiinnostavia, etenkin kun sanalistat ovat näin haastavia kuin tämän yhteydessä. Vaikka tekstistä selvästi erottuu muutamasta kohdasta, että jotain hankalahkoja rajoituksia on selvästi ollut, kokonaisuus on aika tasapainoinen. Hämmentävää kyllä, vaikka alkupää listasta on aivan järkyttävän spesifi, tekstin aloituskappale on minulle melkeinpä suosikkiosuus tästä. Undulaattiratkaisu (onpas hassu sana :p) on eritoten mainiosti toimiva, ja herne-virke on ihan täydellinen. Goldista voisikin uskoa, että hän saattaisi parkata sinne sun tänne, kun kerran hän omistaa noin puolet kaupungista. Toki tämä oli kiva myös sen takia, että tässä on tosi aitoa ekan kauden tunnelmaa. Regina, otsikon omenat, Emman ja Reginan tietynlainen valtataistelu... tykkään paljon!

Harmi, että olet OUATin parista tämän jälkeen eksynyt pois, mutta Regina-rakkaus ei kyllä katoa millään, se on ihan totta. :D Kiitokset tästä!
2
Jästitaiteen uudet tuulet / Vs: Yleistopic grafiikoille
« Uusin viesti kirjoittanut Kiirsu tänään kello 15:26:52 »
Iiiiiiih miten ihania kettuja, Bluji!!! Napsin varastoon paremman päivän varalle :> Ihastelin tuota kuvasarjaa, kun se oli niin tajuttoman söpö, hauskaa, että se päätyi ihan avoiksi asti!!
3
Jästitaiteen uudet tuulet / Vs: Yleistopic grafiikoille
« Uusin viesti kirjoittanut kuuskidi tänään kello 14:59:02 »
Blujilta napsin yhden, kiituksia ;>
4
Jästitaiteen uudet tuulet / Vs: Yleistopic grafiikoille
« Uusin viesti kirjoittanut Bluji tänään kello 14:53:59 »
Googlen eilinen Earth Day -logosarjis oli niin söpis, että oli pakko napata kettu kavereineen avatareiksi. :> (Krediitit sarjiksesta Googlen doodlerille Sophie Diaolle.)


5
Pergamentinpala / Vs: Amorinkaaria | K-11, raapalekokoelma (6 / 10, päiv. 28.2.)
« Uusin viesti kirjoittanut Bluji tänään kello 13:13:08 »
A/N: Osallistuu Yhtyeen tuotanto II -haasteeseen kappaleella Sitkeä sydän (sanat) ja Ficlet300-haasteeseen sanalla 7. Lapsi.



VII


Sinun kyyneleesi putoilevat jysähdellen kylpyhuoneen lattialle samalla tavalla niin kuin monena yönä ennen tätä. Kipu ei hellitä millään, ei vaikka kiedon käteni ympärillesi tai painan huuleni tulikuumalle otsallesi. Tunnen itseni niin voimattomaksi kanssasi, kun suudelmat eivät riitä laastareiksi. Eivät nyt eivätkä varmasti koskaan, mutta ehkä se meille sallitaan.

Joskus kaupungilla näen hänet katsomassa vasemmalle ja oikealle suojatiellä, vanha prinsessareppusi selässä heiluen. Me emme koskaan välittäneet kenenkään muun sanoista, koska hänkään ei välittänyt niistä.

Pakenemme.

Kaukana hiljaisuuden keskellä taivaanranta on pilvistä pimeänä. Tulikärpästen parvi omenapuun alla kertoo minulle hänen viestinsä: olen turvassa. Ja minä uskon ne sanat, koska ne tulevat sydämestä.
6
Toinen ulottuvuus / Vs: Wholock: Ole sinä vain sinä
« Uusin viesti kirjoittanut tirsu tänään kello 11:59:58 »
A/N: Poikkeuksellisesti päätin julkaista ekan lukun heti prologin perään. Julkaisutahdista en osaa sanoa muuta kuin sen, että se tulee olemaan säännöllisen epäsäännöllistä.



I

TARDIS:n ääni täytti koko kadun, kun se teki lähtöään. Clara seisoi hieman kauempana ja katsoi kuinka sininen poliisipuhelinkoppi katosi kuin tuhka tuuleen.

Tohtori oli jättänyt hänet kahden kilometrin päähän hänen kodistaan. Ajan Herra oli sanonut, että voisi kokeilla uudelleen, mutta Clara oli kieltäytynyt. Hän voisi yhtä hyvin kävellä kotiin, sillä hän tiesi, että Tohtorilla oli kiire tapaamaan Psitä. 

Iltapäivä oli nätti, joten Clara päätti kävellä (lupauksensa mukaisesti) kotiinsa. Mitä sitä turhaan rahojaan tuhlaamaan taksiin.

Hän keräsi hieman katseita puoleensa, mikä taisi pitkälti johtua 50-luvun mekosta ja kampauksesta. Tai ehkä hänellä oli yhä oranssia mönjää kasvoillaan.

Voi. Se olikin ollut melkoinen päivä. Tohtori oli luvannut viedä hänet kuokkimaan isoäitinsä ja isoisänsä häihin, sillä ehdolla että hän olisi täysin hissun kissun ja huomaamaton.

Clara oli luvannut ja kaikki oli mennyt hyvin häävaloihin asti – tuskin kukaan oli laittanut heitä huomiolle – mutta sitten yllättäen kirkkoon oli juossut mies kiljuen. Ulkona oli kuulemma hirviöitä.

Clara oli melko varma siitä, että Tohtori veti magneetin lailla ongelmia ja vastaavia puoleensa. Tai ehkä sittenkin ongelmat ja muut sellaiset vetivät Tohtoria puoleensa magneetin lailla. Miten vain. Hyvin harvoin Tohtorin kanssa sai viettää rauhallista päivää.

Mutta ei se haitannut Claraa (ei ainakaan kovin paljoa). Hän nautti – yleensä – tilanteista, joihin he päätyivät. Ne saivat adrenaliinin virtamaan hänen suonissaan ja hän tunsi olonsa erittäin eläväksi.

Sillä kertaa Clara olisi tosin halunnut viettää rauhallisen päivän kuokkavieraana isovanhempiensa häissä. Mutta se näytti olleen liikaa pyydetty.

Pian Clara oli huomannut juoksevansa Tohtorin kintereillä tutkimaan hirviöitä, jotka olivat paljastuneet gabbabukeiksi. Ne olivat raxacoricofallapatorialaisten kaukaisia, hyvin kaukaisia sukulaisia, niin Tohtori oli kertonut.

Ajan Herra oli alkanut neuvotella yhden gabbabukin kanssa ja se oli sujunut oikein hyvin. He olivat olleet pääsemässä asian ytimeen, mutta sitten se ääliö toimittaja oli paukahtanut paikalle suuren suunsa kanssa. Pari sanaa sen suusta ja niin gabbabukit oli suututettu.

Siitä oli seurannut kaaosta, juoksemista ja paljon, erittäin paljon, oranssia mönjää. Mönjän sylkeminen oli Tohtorin mukaan gabbabukien tapa ilmaista vihaansa, eikä se aiheuttaisi mitään oireita.

Mieluummin niin kuin, että ne olisivat sylkeneet tulta. Ällötys voitti aina palovammat, Clara oli tuuminut ajatukset hoirissa.

Puolilta öin jahtaamiset ja raivoamiset olivat loppuneet kuin päin seinää, kun Clara oli törmännyt erään roskalavan takana pikkuruiseen gabbabukiin. Siitä vyyhti oli sitten alkanut selvitä. Pikku gabbabuk, Llalita, oli luvatta käyttänyt transferia ja kun pojan katoaminen oli huomattu, ryhmä gabbabukkeja oli lähtenyt etsimään tätä koordinaattien perusteella. Niin he olivat päätyneet maahan viisikymmenluvulle.

Väärinkäsityksen selvittyä Tohtori ja Clara olivat palanneet TARDIS:n luo. Ennen lähtöä kumpainenkin heistä oli puhdistanut päälle saamiansa mönjäosumia pois: Tohtori tarkemmin kuin Clara tapaamisensa vuoksi. Clara oli ajatellut kotiin päästyään menevänsä vaahtokylpyyn. Ja kylvyn jälkeen hän suunnitteli soittavansa isoäidilleen ja johdatella puheet tämän ja isoisän häihin. Hän halusi tietää oliko isoäidin muistot päivästä muuttunut vai pysyneet samana. Tohtori oli ennen heidän paluutaan TARDIS:lle kokeillut unohduspulveria, jonka oli saanut madame Vastralta. Tietty määrä pulveria kadotti tietyn ajan muistista. Clara halusi Tohtorin lailla saada tietää oliko pulverista ollut mitään hyötyä vai ei.

Olisi melkoista, jos isoäiti muistaisi gabbabukit, Clara naurahti ajatukselleen kääntyessään kulman taakse. Siinä samassa hän törmäsi johonkin ja horjahti takamukselleen.

>> Oh! Anteeksi, en tainnut katsoa eteeni >>, Clara sanoi kammetessaan pystyyn.
>> Emme mekään katsoneet eteemme >>, miehen ääni sanoi.

Puhuja oli vaaleapäinen keski-ikäinen mies, joka oli hyvin pahoittelevan näköinen. Tämän vieressä seisoi pari päätä pidempi kiharapäinen mies kasvoillaan kärsimätön ilme.

Clara kallisti päätään ja siristi silmiään. Mies tuntui jotenkin tutun oloiselta.

>> Näytät tutulta, olemmeko tavanneet jossain? >> Clara kysyi.
Kiharapää pyöritti silmiään ja ähkäisi. >> Voi luoja sentään! Taas yksi tuollainen! >>

Tohtorin kanssa Clara oli tottunut jo monenlaisiin töksäytyksiin, mutta kiharapää oli huomattavasti töykeämpi töksäyttelijä. Hetkinen… Mitä hän höpisi? Ei tuota miestä ja Tohtoria voinut edes verrata toisiinsa! Tohtorihan oli laupeuden lammas. Melkein ainakin.

>> Anteeksi mitä? >> Clara tiuskaisi.
>> Ei, ei, hän ei tarkoittanut sitä niin, hän ilmaisi asian väärin >>, vaaleapäinen mies puuttui puheeseen ja kääntyi sitten kiharapään puoleen. >> Kuinka monesti olemme puhuneet tästä: ihmisten ilmoilla täytyy osata käyttäytyä! >>

Kiharapää näytti käyvän sisäistä kamppailua sen suhteen, että myöntyisikö vaaleapään sanoihin. Jos Clara ei olisi loukkaantunut miehen käytöksestä, häntä huvittaisi suuresti. Mikä olisi toisaalta hyvin ilkeää, sillä toisella näyttävästi oli vaikeuksia ihmisten ilmoilla. Ehkä tällä oli asperger tai jotain. Silloin olisi todella törkeää olla huvittunut toisen vaikeudesta tietyn asian suhteen. Vaaleapäinen mies voisi hyvinkin olla kiharapään avustaja.

>> An-anteeksi, ilmaisin itseäni tökerösti. Ei, emme me ole tavanneet, mutta kyllä, minä olen hän >>, kiharapää sanoi irvistäen. >> Ja ennen kuin kysyt, niin ei, en jaa nimikirjoituksia enkä suostu valokuviin, minulla on parem… töitä tehtävänä. >>
Clara kurtisti kulmiaan. >> Öh, miksi minä haluaisin nimikirjoituksesi tai valokuvan sinusta? >>
>> No niinhän te fanit aina haluatte >>, kiharapää puuskahti.
>> Ai, oletko sinä julkkis tai jotain? >> Clara kysyi unohtaen suuttumuksensa.

Vaaleapään kasvoilta paistoi yllättyneisyys. Jopa kiharapää tuntui kummastuneelta Claran sanojen johdosta.

>> Etkö sinä tiedä kuka minä olen? >> mies kysyi ja kuulosti melkein kiinnostuneelta.
Clara pudisti päätään. >> En. Pitäisikö? >>

Kiharapäällä vaikutti olevan suuri ego. Aivan kuin kaikkien pitäisi tuntea tämä. Siinä on jo kovat luulot itsestään.

>> Mutta, juurihan sinä… >>, vaaleapäinen mies totesi.
>> Sanoin hänen näyttävän tutulta. En muuta. Me olisimme voineet tavata jos… >>, kesken lauseen Claran kasvot kirkastuivat äkisti. >> Oh! Sinä olet se tyyppi, joka törmäsi minuun parisen kuukautta sitten Lontoossa! >>
>> Mitä sinä höpiset? >> kiharapää kysyi ja siristi sitten silmiään. >> Ai sinä. Kahvityttö. >>
>> Kahvityttö? Onko tämä se kahvityttö? >> vaaleapää kysyi kiinnostuneesti.

Clara tunsi poskiaan kuumottavan hieman. Törmääjä oli sitten kertonut hänestä tutuillensa? Voi kun kiva. Kuinkahan moni oli jo kuullut hullun kahvitytön, joka pauhaa tuntemattomille keskellä jalkakäytävää, tarinan?

>> Mitä sinä noin innostut? Mainitsin hänet sinulle vain kerran >>, törmääjä kuulosti jälleen tylyltä itseltään.
>> Sinä nurisit puolisen tuntia kahvitytöstä, joka antoi sinulle noottia – ja varmasti aiheestakin! >> vaaleapää äyskähti.
>> Clara, nimeni on Clara >>, Clara totesi ihan vain estääkseen kaksikkoa alkamasta riitelemään.
Vaaleapää käänsi huomionsa häneen. >> John ja tuo tuossa on Sherlock. >>
>> Niin mukavaa kuin tämä rupattelumme onkin, niin John, meidän pitää mennä, asiakas odottaa >>, Sherlock totesi.
>> Ah, aivan. Totta. Oli mukava tavata >>, John sanoi.
>> Niin, niin >>, Sherlock totesi kärsimättömästi.
>> Älkää antako minun estää teitä >>, Clara sanoi siirtyen syrjään.

Sherlock lähti ripein askelin suoraan eteenpäin. John näytti pahoittelevalta ja tämä nyökkäsi ennen kuin lähti törmääjän perään juosten.

Clara pudisti päätään ja jatkoi matkaansa kohti kotiaan – ja taivaallista vaahtokylpyä. Jonka jälkeen hän tarkistaisi isoäidin muistin häistä. Siinä olikin hänen loppupäivän suunnitelmansa. Huisin hurjaa.
7
Nimi: Ole sinä vain sinä (minä olen vain minä)
Kirjoittaja: tirsu
Genre: slice of life, fluff, AU, crossover & romance
Paritus: Clara Oswald/Sherlock Holmes (sivussa Tohtori/Psi & John/Mary)
Fandom: Doctor Who & Sherlock
Ikäraja: K-11   
Varoitukset: Huumeiden käytön epämääräistä kuvailua, ruumiiden epämääräistä kuvailua
Summary: Kuule, minun pitäisi esitellä sinut vihdoin eräälle, joka on minulle erittäin tärkeä...
Disclaimer: Tämä ficci on kirjoitettu pelkästään viihdytystarkoituksiin.  Sherlock Holmes kuuluu sir Arthur Conan Doylelle ja modernisoitu Sherlock puolestaan Mark Gatissille ja Steven Moffatille. Doctor Who kuuluu mm. Sydney Newmanille, C.E. Webberille, Donald Wilsonille ja Steven Moffatille. Minä vain yksinkertaisesti lainaan heidän hahmojaan/maailmojaan. En hyödy tästä rahallisesti lainkaan, kunhan kirjoitan omaksi ilokseni (ja muiden iloksi
Haasteet: Rarepari 10,
A/N: Tämä ficci kertoo siitä miten Clara ja Sherlock tapasivat ja miten heidän elämänsä kietoutuivat yhteen. Välillä tulee olemaan aikaharppauksia ylimalkaisesti kuvailtuna, välillä taasen yhteen ajankohtaan keskitytään pidemmäksi aikaan.
Huomauttaisin sen verran, että olen poistanut Danny Pinkin olemassa olon Claran elämästä sekä hieman muuttanut Maryn taustoja, mikä tietysti vaikuttaa joihinkin tapauksiin. Niitä käsitellään tässä kuitenkin vain pienesti.



Ole sinä vain sinä (minä olen vain minä)

Alkusoitto

Kuten tavallista, Tohtori oli ottanut ja kadonnut. Ensin tämä oli keskustellut erään naisen kanssa, joka oli ollut ulkoiluttamassa kissaa, ja sitten puff, tätä ei ollut näkynyt enää missään. Eikä kissanaistakaan.

Tohtorin yhtäkkiset katoamiset sapettivat Claraa. Ihan kuin tämä unohtaisi hänen olevan mukana.

Kaikkein ärsyttävimpiä Ajan Herran katoamiset olivat silloin, kun tämä oli lähettänyt Claran johonkin (ostamaan kahvia, noutamaan päivän lehden tai jotain muuta yhtä tavanomaista). Kuten äskenkin, ennen kuin Tohtori oli alkanut keskustella kissanaisen kanssa, tämä oli lähettänyt tummapään hakemaan heille aamusumpit.

Niin Clara oli sitten tehnyt ja nyt hän seisoi kulmiaan kurtistaen siinä kohtaa, jossa Tohtori oli vielä hetki sitten seissyt, käsissään isot pahvimukilliset höyryävää kahvia.

Clara ei ollut sillä tuulella, että olisi jaksanut lähteä etsimään Tohtoria, tämä kun voisi olla missä vain – Lontoo oli suuri kaupunki. Hän hankkiutuisi ylimääräisestä kahvista eroon – koska Tohtori ei ansainnut sitä hylättyään hänet – ja painelisi takaisin TARDIS:lle (sillä oletuksella, että TARDIS olisi yhä edelleen siellä minne he sen jättivät).

Clara käännähti sininen hameenhelma heilahtaen ja ehti ottaa pari askelta, kunnes häneen äkisti törmättiin sellaisella vauhdilla, että hän kompuroi reilusti taaksepäin ennen kuin pääsi tasapainoon. Jos kahvimukeissa ei olisi ollut kansia, hän olisi saanut kuumat kahvit rinnuksillensa. Luojan kiitos siis kansille (ja niiden keksijälle)!

Claraan törmännyt ei vaivautunut pyytämään edes anteeksi, jatkoi vain matkaansa kuin ei olisi tehnyt yhtikäs mitään. Sellainen oli töykeää! Anteeksipyyntö ei vaadi paljoa.

Clara käännähti aloillaan ja äkkäsi (hänen onnekseen jalkakäytävällä ei ollut paljoa muita – vain pari lasta kinastelemassa jojosta) häneen törmänneen miehen, joka liikkui vikkelästi takin helmat hulmuten. >> Hoi! >>

Mies ei reagoinut mitenkään. Ajattelematta asiaa pidemmälle (mies voisi olla vaikka hullu psykopaatti) Clara ryntäsi tämän perään.

>> Hoi! >> hän sai huutaa kolmesti ennen kuin törmääjä tajusi pysähtyä.

Mies ei näyttänyt hämmästyneeltä, ei lainkaan. Ilme tämän kasvoilla oli pikemminkin turhautunut siitä, että joku kehtasi häiritä häntä.

>> Hoi >>, Clara toisti vielä kerran. >> Sitä tupataan pyytämään anteeksi, jos törmää toiseen. Se on kohteliasta. >>
Mies katsoi häntä päästä varpaisiin ilme yhä enempi tuikeampana. >> Minulla ei ole aikaa tällaiseen. >>

Törmääjä meinasi jatkaa matkaansa, mutta Clara tarttui miestä kädestä (mikä oli hyvin vaikeaa, sillä hänellä oli molemmissa käsissä mukilliset kahvia). >> Kuules nyt, minä olin saada kuumat kahvit päälleni takiasi, joten olet anteeksipyynnön velkaa minulle. >>
>> Niissä on kannet >>, mies tuhahti katse pahvimukeissa.
>> Oletpa sinä tarkkanäköinen. Siksihän minä sanoinkin, että ”olin saada”, enkä ”sain”. Keskity! >> Clara pauhasi.

Voi luoja, hän ajatteli samalla. Siinä hän seisoi jalkakäytävällä torumassa tyystin tuntematonta miestä. Sitä kun sai useasti pauhata Tohtorille, mikä oli sopivaa ja mikä ei, että se oli näyttävästi pinttynyt niin syvälle, että hän pauhasi (melkein) jokaiselle vastaantulijallekin, joka oli sen tarpeessa. Unohtamattakaan kuinka usein oppilaita sai ojentaa. Hän vaikutti varmasti täysin kaistapäiseltä muiden silmissä niin tehdessään!

Törmääjä kohotti toista kulmaansa epäileväisenä. Hetken sisäisen kamppailun jälkeen tämä huokaisi turhautuneesti.

>> Hyvä on >>, mies sanoi. >> Olen pahoillani. Tyytyväinen? >>
>> Eipä ollut kovin vakuuttavaa, mutta kelvatkoon >>, Clara sanoi. >> Tässä, ota se, en tee sillä mitään. >>

Mies katsoi kulmat koholla hänelle ojennettua kahvimukia. Ilman vastaväitteitä tämä otti sen vastaan. Näki sen kai parhaaksi, toivoi sen pitävän hullun naikkosen suun kiinni.

Kuitenkin, kun Clara kohotti kulmiaan ja oli avata suunsa, törmääjä katsoi parhaaksi kiittää ennen kuin kääntyi kannoillaan ja alkoi kävellä ripeästi. Pakoon luultavasti.

>> Ole hyvä vain! >> Clara huusi miehen perään.

Sitten, päätään pudistellen, hän otti suunnakseen TARDIS:n. Tohtori pääsisi helpommalla palatessaan, sillä hän oli purkanut ärtymystään tuntemattomaan.

Oih.


8
5.

Myöhemmin Veronica letitti hänen kosteita hiuksiaan. He olivat levittäneet pyyhkeet ruohikolle ja nauttivat auringosta niin kauan, kun se vain jaksoi heille paistaa. Amme oli vielä paikoillaan, jos he haluaisivat viilennystä, mutta Betty uskoi saaneensa vedestä tarpeekseen.

”Uskon, että siskollasi on kaikki hyvin”, Veronica sanoi.

”Ehkä”, Betty sanoi. ”Se selviää huomenna. Miten sinä pärjäät?”

”Yritän olla ajattelematta, mitä äitini päässä liikkuu”, Veronica huokaisi. Betty hymähti.

”Teen sitä samaa.”

Veronica yllätti Bettyn halauksella. Hermostus nipisteli Bettyn vatsanpohjalla, kun hänen selkänsä painautui Veronican rintoja vasten. Paljaan ihon kosketus tuntui lähes kielletyn hyvältä.

”Kiitos, että olet siinä”, Veronica sanoi hänen korvaansa. ”Ilman sinua en usko, että jaksaisin.”

”Mitä sinä puhut?” Betty ihmetteli. ”Sinä olet vahvin ja itsevarmin ihminen, jonka tunnen.”

”Se on ulkokuorta”, Veronica sanoi. ”Sen sisällä minä pelkään seinien kaatuvan päälleni.”

”Minusta tuntuu, että seinät ovat jo kaatuneet päälleni”, Betty sanoi ja vilkaisi käsiään. Ne olivat alkaneet jälleen vapista.

”Se ei ole totta”, Veronica sanoi ja halasi häntä lujemmin. Heidän poskensa painuivat vastakkain. ”Sinä et vain vielä käsitä, kuinka vahva todellisuudessa olet.”

Betty käänsi päätään eikä se tuntunut ollenkaan kummalliselta, kun he suutelivat. Kun Betty kietoi kätensä ystävänsä ympärille, hän tunsi itsensä hämmästyttävän varmaksi. Veronica oli siinä, ja he näkivät toistensa heikkoudet kauneutena.




A/N: Kiitos kun luit!
9
Pergamentinpala / Tästä ei puhuta | k11, originaali, Mikke/Misha
« Uusin viesti kirjoittanut Lunatic 22.04.2017 23:37:31 »
Ficin nimi: Tästä ei puhuta
Kirjoittaja: Lunatic
Fandom: Originaali
Ikäraja: k11 (tästä nyt en ole ollenkaan varma, voihan tämä olla S:kin, korjatkaa toki jos nyt olen tämän väärään paikkaan lätkäissyt)
Paritus: Mikael/Mihail eli Mikke/Misha
Vastuunvapaus: En tässä nyt yritä kenenkään mieltä pahoittaa
A/N: Otsikko tuli Sokerisiiveltä ja ficci osallistuu Otsikko etsii tarinaa II -haasteeseen.

Tästä ei puhuta

Teini-iän ja aikuisuuden välimaastossa harhailevien poikien äänet nousivat kiihtyvällä tahdilla sitä mukaa, kun mäyräkoira toisensa perään tyhjeni. Eetun setä oli ollut huippu-reilu lainatessaan mökkiä juhannuksenviettopaikaksi kymmenpäiselle laumalle pojankloppeja, kuten Eetun setä itse oli kuvaillut. Kuulemma mökkiä ei saanut hajottaa, muita sääntöjä ei ollut kuulunut. Tietysti poikien kielellä se tarkoitti, että kaikkea muuta sai tehdä.
Alkuilta kului vain alkoholia kitaten - viisi mäyräkoiraa tuntuivat lirahtavan poikasten kurkkuihin melkein liian helpolla.
"Vittu tää on mahtavaa!" Santeri huusi seisoessaan nilkkojaan myöten rantavedessä. Huuto kiiri rauhallista järvenselkää pitkin todennäköisesti ainakin melkein vastarannalle asti.
"Tota toi sauna olis ny", Kasperi lopulta ilmoitti ja kuin yhteisestä sopimuksesta ainakin seitsemän kaljapulloa laskeutui laiturille.
"Tätä elämän kuuluu olla! Vittuun koulu ja työt ja kela!" elämänkoulun oppimäärän ainakin omasta mielestään suorittanut Santeri jatkoi ja katapulttasi puolityhjän kaljapullon kohti tyventä järven selkää.
"Idiootti", Mihail mutisi itsekseen ja tuijotti tiiviisti rusehtavan lasipullon suuta.
Mihail kinkesi hieman kankeasti ylös ja hieman huojahdellen tallusti sympaattiselle rantasaunalle. Jo saunatuvassa kävi selväksi, että kaikki kymmenen eivät mitenkään mahtuisi samaan aikaan pesutupaan, vaikka Eetu kovasti väittikin, että saunaan kaikki kyllä mahtuisivat.

Otto ja Sami olivat jo saunassa, kun Mihail nopean huuhtaisun jälkeen asteli kohti saunan ovea. Ovea avatessaan Misha huomasi silmäkulmastaan Mikaelin astuvan pesutupaan Eetun perässä. Mishan sydän läpätti vähän pirteämmin, ehkä liiankin pirteästi, ja nopeasti Venäjältä kotoisin oleva poika skannasi Miken vaatettamattoman kropan. Mikke ei näyttänyt treenatulta, mutta ei se kyllä rupsahtanutkaan ollut. Jopa humalassa Mihail tajusi, ettei ollut viisasta jäädä tuijottamaan, vaikka pornoviiva Miken mahalla houkutteli katsetta alemmas ja jumalaisen ihanat, kauniina laineina valuvat hiukset lepäsivät miehen solisluiden päällä ja pieni sängentynkä yritti vallata alaa Miken täydellisen muotoiselta leualta ja hypnoottiset, ruskeat silmät... Tuijottivat epäuskoisen häkeltyneenä suoraan Mihailin läpi. Mihail melkein panikoi, rykäisi pesutuvan ja saunan erottavan oven auki niin tarmokkaasti, että sen lasit vain helisivät ja saranat rytkäyttivät epäilyttävän rääkäisyn ilmoille. Hienoa. Erittäin sulavaa, Misha. venäläinen sätti itseään mielessään saadessaan itsensä viimein istumaan saunan ylimmälle lauteelle. Pian perässä seurasi Eetu ja Eetun jälkeen seuraavalla ovenavauksella saunaan astui Mikke, jonka hurmaavat kiharat liimautuivat märkinä vasten ihoa ja vesipisarat helmeilivät keholla. Mihail nyppäsi katseensa irti ja löysi jotain paljon mielenkiintoisempaa saunan seinälautojen oksankohdista. Kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota siihen, kuinka kiinnostuneena Mihail skannasi katseellaan jokaista oksankohtaa. Oikeastaan se oli aika rentouttavaa ja hauskaa - oksankohdat muodostivat paljon kuvioita, vaikka ensisilmäyksellä niitä ei juurikaan huomannut. Saunan katossa oli aivan selvästi pienen miehen kiukkuinen naama ja hiukan sen vieressä aivan selvä koiran tassu. Saunan vasemman seinän ylänurkassa oli selvä vaahteranlehti ja hieman sen alapuolella kolme oksankohtaa muodosti kolmion. Ja sitten... Mikke! Taas. Miten ihmeessä tuo syntisen komea jätkä oli kaikkialla? Mitään sanomatta Mihail hyppäsi jaloilleen, melkein kolautti päänsä matalaan kattoon ja säikäytti kaikki saunassaolijat.

"Käyn tupakalla", Mihail keksi hätävalheen ja rymisteli ulos saunasta sen enempää selittelemättä.
Mihail ei voinut estää itseään, vaan oitis pyyhkeen lanteilleen saatuaan pisti juoksuksi ja juoksi  takaisin laiturille.

"Sä taisit unohtaa röökit", kuului yhtäkkiä Mishan takaa. Se oli Mikke. Mihail käänsi katseensa takaisin veteen, jossa laiturin reunalla istuva nuorukainen uitti jalkojaan.

"Joo", Misha mumisi ja tunsi, kuinka puna levisi hitaasti hänen poskilleen.
Misha keskittyi kiroamaan itseään ja punasteluaan niin, että ihan säikähti viereensä istuvaa poikaa.

"Onks meillä joku ongelma?" Mikke kysyi.
Misha vilkaisi Mikkeä, ja punastui pahemmin, kun kaakaoisen suklaan värinen silmäpari napitti Mishaa.

"Mä... Me... Äh. Ei tietenkään", Misha takelteli ja mielessään hakkasi itseään Dostojevskin Idiootilla otsaan.

"Ootko varma? Sä oot ollut tänään vähän kireä", Mikke huomautti ja porasi katseellaan syvälle Mishan sieluun.

"Mä tota... Siis mä... Öö", Misha takelsi.
Mishan kasvot olivat melkein tulessa. Venäläinen ähkäisi kuin turhautunut lohikäärme ja painoi silmänsä kiinni. Hän ei häpeältään kehdannut katsoa Mikkeä.

"Shh", Mikke suhisi rauhoittavasti.
Kumpikaan ei tiennyt, miten siinä niin kävi, mutta seuraavassa hetkessä Miken käsi oli Mishan lyhyissä niskahiuksissa, Mishan kädet Miken sopivanlevyisillä harteilla ja huulet huulilla. Eikä se ollut mikään tavallinen suudelma. Se oli salainen suudelma. Humalainen hairahdus, vähän all over the place. Jos jommallakummalla olisi ollut huulipunaa, olisi sitä ollut kaikkialla, kun nuoretmiehet vihdoin raaskivat päästää irti toisistaan.

"Sori, mun ei olis pitänyt, anteek-", Mikke alkoi vuodattaa anteeksipyyntöä, mutta ei päässyt loppuun, kun Mishan huulet olivat jo vaientaneet Miken.
Siinä he sitten istuivat. Mikke silitteli hellästi lyhyeksikynittyjä niskahiuksia ja Misha haroi vastustamattomia laineita Miken hiuksissa.

Se oli Mikke, joka ensimmäisenä ehdotti lähtemistä.

"Joo", Misha vain mumisi ja antoi Miken mennä jo edeltä saunalle, ennen kuin seurasi.
Mishan kasvot valuivat varmasti hämmennyksestä, kun Mikke odotti kuitenkin saunatuvassa. Yhdellä harppauksella Mikke oli aivan iholla ja hänen huulensa olivat niin lähellä Mishaa, että ne kutittelivat Mishan korvannipukkaa ja saivat ihon nousemaan kananlihalle. Miken keho, Miken alaston keho, oli niin lähellä, että Misha tunsi siitä huokuvan lämmön. Kosteat kiharat valahtivat Miken korvan takaa ja kutittivat Mishan hartiaa.

"Tästä ei sitten puhuta", Mikke supatti.

"Mitä?" Misha älähti ja Mikke painoi kämmenensä melkein aggressiivisesti Mishan suulle.

"Me ollaan kännissä. Tätä ei ikinä tapahtunut." Mikke suhisi melkein vihaisesti, ennen kuin käännähti kannoillaan ja marssi saunaan.
Misha ymmärsi odottaa vähän, ennen kuin seurasi. Tunnelma saunassa oli rempseä; kukaan ei tuntunut edes huomanneen kaksikon poissaoloa, ja niin sen pitikin olla.
10
A/N - Jälleen tulisi rapsuja. Mun pienet draamapojat yrittävät joskus selvittääkin asioita. ;D Kommentit olisi taas rakkaus!<3



20.
Eemil

Mulla oli ihan helvetinmoinen ikävä Lauria. Olin pohtinut jo puolitoista viikkoa mitä tahdoin. Kaipasin sen hengitystä niskassani iltaisin, sen käsiä mun lantiolla, kun me suudeltiin. Sen huulia mun huulille, sen aamuisia untuvaisia suudelmia. Kaikkea, ainakin fyysisesti. Henkinen puoli olikin ongelma. Lauri oli ihana kiltti ja ystävällinen. Yleensä. Sillä oli vain paha tapa rikkoa sen lupaukset, varsinkin humalassa. Mutta muutenkin se helposti unohti mitä lupasi ja mulle luottamus oli iso asia. Tahdoin pystyä luottamaan siihen mitä poikaystäväni lupasi.

Tuntui, että olin umpikujassa tunteiden ja ongelmien kanssa. Mä tykkäsin Laurista, tosi paljon. Ehkä rakastinkin, mutta uskalsinko enää luottaa siihen. Pystyinkö enää antautumaan suhteeseen jossa se satutti mua ja mä sitä. Se oli kuin taistelu, jota kumpikaan ei tahtonut voittaa, mutta jossa koko ajan toinen oli pistämässä terävän tikarin toisen herkimpiin kohtiin.

En tiennyt tahdoinko altistaa itseäni siihen tai tahdoinko enää satuttaa Lauria. Sen kasvot, kun mä huusin loukkauksia sille, sattuivat muhun lähes fyysisesti, kun riitojen jälkeen niitä muistelin.

Kaivoin puhelimen taskustani ja selailin kuvia. Musta ja Noelista löytyi ensimmäiseksi kakskyt tyhmää pelleily selfietä edellispäivän hyppäriltä. Me oltiin istuttu käytävällä kahdestaan ja puhuttu kaikesta ja hauskuutettu itseämme hyvin fiksusti tyhmillä selfiekuvilla. Naurahdin kuville, mutta selasin ne nopeasti ohi. Etsin tiettyä kuvaa, joka valaisi muhun vähän uskoa. Tahdoin muistella sitä hetkeä jälleen.

Jouduin selaamaan pitkälle, että löysin lempikuvani meistä. Noel oli ottanut sen mun puhelimella. Uutenavuotena me oltiin oltu pienellä porukalla yhden Sandran luona. Kuva oli parvekkeelta, jossa minä ja Lauri seistiin lähes nenät kiinni toisissamme katsoen silmiin. Mun kasvoilla oli ällöttävän sokerinen ilme ja Laurin kasvoja koristi se hymy, jolla se aikoinaan oli mut hurmannut. Meidän taustalla näkyi kaupungin katuvalot, vaikka Noel olisi tahtonut näyttävät ilotulitukset taivaalle, mutta mun mielestä se olisi ollut jo liian romanttista. Kuva oli täydellinen noin.

Muistin edelleen sen tunteen mikä mulla oli ollut tuota kuvaa otettaessa.



21.
Eemil

Olin pyörinyt jo tunteja sängyssä pohtien ja miettien. Mua ahdisti ja ikävä viilsi melkein fyysisesti. Toisaalta taas ahdistuin miettiessäni oliko huonoja puolia enemmän kuin hyviä. Kahteen viikkoon en ollut nähnyt Lauria. Me oltiin viesteilty kuitenkin, lähinnä arkipäiväisiä kuulumisia, mutta me ei oltu nähty. Viimeksi se oli sanonut rakastavansa mua ja mä olin sanonut tarvitsevani aikaa.

Kurottauduin yöpöydällä olevaan puhelimeen ja painoin näytön päälle. Viittä yli kaksi, huokaisten laitoin puhelimen takaisin. Olin nukkunut viimeaikoina liian vähän ja sekin tuntui sumentavan sekaisia ajatuksia entisestään.
Nappasin puhelimen uudelleen käteeni ja näpyttelin WhatsAppin auki. Selasin mun ja Laurin keskusteluun, se oli kysellyt kuulumisia ja mä olin vastaillut vähän tylysti. Nyt huono omatunto kolkutteli vatsan tienoilla pistäen. Hautasin kasvoni tyynyyn ja mun teki mieli huutaa. Nousin tuskastuneena istumaan ja kirjoitin Laurille viestin.

Mulla on ikävä sua

Mä tuijotin niitä sanoja pitkään, ennen kuin painoin lähetä. Melkein heti ne kirjautuivat nähdyiksi ja sai mut hätkähtämään. Lauri alkoi kirjoittamaan heti ja mun sydän pamppaili hermostuneena.

Mullakin sua.

Kaksi sanaa, jotka saivat hymyn leviämään mun kasvoille, vaikka mua edelleen pelotti. 

Mua vaan pelottaa

Nyt olisi aika puhua suoraan tai me molemmat mentäisiin lopullisesti rikki. Mua pelotti sekin, puhuminen. Mä osasin puhua Noelille, muille se oli ollut aina vaikeaa.



22.
Lauri

Olin unohtanut illalla laittaa puhelimen äänettömälle, onneksi. Heräsin Eemilin viestiin, se ikävöi mua. Tuntui hyvältä kuulla se, mulla oli kamala ikävä. Toiseen viestiin jouduin miettimään hieman pidempään vastausta, Eemil harvoin avautui mulle tietyistä tunteistaan ja halusin sen kertovan lisää, edes vähän.

Mikä sua pelottaa?

Eemil kirjoitti ja lopetti kirjoittamisen monta kertaa, ennen kuin lyhyt vastaus saapui.

Me, tää ja luottaminen. Kyllä mä haluaisin vielä yrittää.

Mun sydän pamppaili epätahtiin.

Meidän pitää puhua, ihan kasvotusten.

Mun vastausta seurasi pitkä tauko. Eemil näki viestin, muttei alkanut heti kirjoittamaan. Mä tiesin, että meidän molempien pitäisi oikeasti puhua asioista nyt ja tehdä kompromisseja. Helppoa se ei ehkä olisi, mutta ainakin mä olin siihen valmis.

Joo, huomenna?

Säikähdin puhelimen värinää, mutta helpotuin Eemilin vastauksesta.

Soitellaan aamulla ja nähdään huomenna. Yritä nukkua <3

Vastaukseksi Eemil lähetti vain sydämen. Odotin huomista jännittyneenä. Keskustelu ei ehkä olisi helppo, mutta Eemilin näkeminen pitkästä aikaa tulisi olemaan kaiken vaikeuden arvoista.



23.
Lauri

Eemil makasi mun sylissä, pää leväten mun rinnalla. Se hypisteli mun sormia ja hengitteli syvään. Me oltiin puhuttu jo jonkin aikaa. Ensimmäiseksi kuitenkin suudellut kaiken sen ikävän voimalla, mitä pari viikkoa näkemättömyyttä oli kerryttänyt.

”Tää on viimeinen mahdollisuus”, Eemil mutisi tosi hiljaa. ”Mä en jaksa enää enempää, mutta mä haluan vielä yrittää.”

Mun rintaa vähän puristi, mutta silitin Eemilin rystysiä. Kyllä mä ymmärsin sitä.

”Se kuulostaa pahalta, mutta mä annan vielä yhden mahdollisuuden meille. En halua, että me varotaan kaikkea sen takia. Tai, että me ei voitaisi riidellä ollenkaan”, Eemil sanoi jo vähän vahvemmalla äänellä ja kääntyi sitten mun sylissä kasvot mun kasvoja kohti. ”Mä vaan haluan, että pystyn luottamaan suhun. Mun pitää pystyä luottamaan mun poikaystävään.” Eemilin ilme oli vakava, mutta silmissä näkyi suruakin. Mä nyökkäsin.

”Mä yritän todella olla sun luottamuksen arvoinen”, vastasin ja silitin sen kasvojen sivua.

Mä todella tahdoin tehdä sen. Mua pelotti, pelotti, että mokaisin taas. Aioin kuitenkin yrittää ihan tosissani.

”Hyvä”, Eemil hymyili jo vähän. Se kumartui suudelmaan, johon me uppouduttiin pitkäksi aikaa.

”Jäätkö yöksi?” kysyin toiveikkaasti suudelman päätteeksi.

”En mä edes suostuisi menemään kotiin”, Eemil vastasi ja suuteli mua taas.

”En mä sua olis päästänytkään, mutta pitihän mun yrittää olla kohtelias”, vastasin virnistäen.


Sivuja: [1] 2 3 ... 10