Pelkkää lööperiä, S

Disclaimer: J.K. Rowling omistaa Potter-universumin, en minä. En myöskään saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.

Title: Pelkkää lööperiä
Author: Picca
Beta: Arte
Pairing: Luna/Hermione
Rating: Sallittu
Genre: Draama, fluffy, one-shot
Summary: Hermione ei ole oikein innoissaan ystävänpäivästä.

A/N Tuli sitten kirjoitettua ystävänpäiväksi tällainen ficci. Jonka myötä toivotan hyvää ystävänpäivää kaikille finiläisille.

FF100-haasteessa tämä on sana 061. Talvi. (Aiheena Harry, Ron ja Hermione.) Betauksesta kiitoksia Artelle. <3

*

Hermione käveli Harryn ja Ronin välissä kasvihuoneilta kohti linnaa, missä hän aikoi viettää hyppytunnin lukemalla numerologian läksyjä. Ilma oli talvisen kaunis, pakkasta oli muutama aste. Pojat kiistelivät siitä, oliko puuskupuhien huispausjoukkueen uusi lyöjä hyvä valinta vaiko ei, eikä Hermione kuunnellut keskustelua kovinkaan tarkasti. Mielessään hän oli jo sukeltanut lukujen taikaneliöinnin saloihin.

Harry pysähtyi yllättäen, kun melkein törmäsi Lunaan, joka käveli kasvihuoneille päin kirja nenänsä edessä. Hän näytti lukevan sitä ylösalaisin ja hätkähti huomatessaan Harryn vain askeleen päässä edessään. Hermione ja Ron olivat ottaneet vielä pari askelta ennen kuin olivat pyörähtäneet ympäri.

”Varoisit vähän!” Hermione kivahti Lunalle. Lunan tyyni tapa tehdä kaikkea järjetöntä aiheutti hänessä aina ärsytystä. Kaikki, mitä hän ei voinut järkeillä loogisesti, oli uhka hänen ajattelutavalleen.

”Miksi huudat?” Luna kysyi rauhalliseen sävyyn. ”Enhän minä edes meinannut törmätä sinuun.”

”Niin”, Harry vahvisti. ”Ja sori, minunkin olisi pitänyt katsoa eteeni.”

”Ei minua haittaa. Olen tottunut siihen, että ihmiset eivät huomaa minua.”

Lunan sanat näyttivät saavan Harryn tuntemaan olonsa epämukavaksi. Hän toivotti hauskaa yrttitiedon tuntia ja viittoili Ronin ja Hermionen taas mukaansa.

”Lukea ylösalaisin, hän on oikeasti sekaisin”, Hermione mumisi hiljaa. Ei kuitenkaan riittävän hiljaa.

”Hän kuuli”, Harry huomautti surullisella äänellä.

Hermione käännähti katsomaan taakseen ja näki Lunan seisomassa paikoillaan kirja rintaansa vasten puristettuna. Hän näytti yksinäiseltä lumen valkoisuuden keskellä, hänen ilmeensä oli pettynyt, mutta ei yllättynyt. Pilkka ei ollut hänelle uutta, mutta selvästi hän oli odottanut Hermionelta parempaa käytöstä.

”Ääh, mitä väliä”, Hermione puuskahti ja kohautti harteitaan. Hän yritti tukahduttaa syyllisyyden, joka pisteli kuin nokkoset iholla, ja kiirehti linnaan odottamatta Harrya ja Ronia. Läksyihin olisi hyvä upota.

Yöllä Hermione nukkui levottomasti ja näki sekavaa unta, jossa Luna yritti riippua hänen käsivarressaan ja kertoa jotakin, mutta tytön suusta ei tullut niitä sanoja, joita hän yritti saada ulos, vaan pelkkää sekavuutta ja outoutta – pelkkää lööperiä. Hermione ravistautui irti otteesta ja marssi kiukkuisena muinaisten riimujen tunnilleen, mutta Luna odotti häntä jokaisen käytävän mutkassa.

Kun Lavender herätti hänet kiljahtamalla ihastuneena, että tänään oli ystävänpäivä, hän murisi ja kaivautui syvemmälle peittonsa alle. Hänellä ei ollut vähääkään ystävällinen olo.

Suuren salin koristelut eivät olleet aivan yhtä kammottavat kuin aikoinaan professori Lockhartin taikomina, mutta aika imelät ne olivat silti. Seinille oli kiinnitetty julisteita, joissa oli söpöjä eläimiä sydänten keskellä tai ruusu suussaan, ja aamiaispiiraat oli leivottu sydämen muotoon.

”Nyt siitä tuli särkynyt sydän”, Ron totesi ja virnisti pirullisesti leikatessaan piiraasta irti ison lohkon.

Hermione ei ollut odottanut keneltäkään korttia, joten hän yllättyi koulun pöllön laskeutuessa hänen eteensä. Hän irrotti kortin pöllön jalasta ja silitti pehmeää selkää kiitokseksi ennen kuin se lensi tiehensä.

”Keneltä se on? Mikä se on?” Harry kyseli ja yritti kurkotella katsomaan niin innokkaasti, että melkein kaatoi mehulasinsa.

Hermione ei halunnut jakaa korttiaan ennen kuin olisi ensin nähnyt sen itse, joten hän vetäytyi hiukan syrjemmäksi ja avasi kahtia taitetun kortin puolittain pöydän alla piilossa. Hän tuijotti sitä jonkin aikaa sanattomana.

Piirros oli erittäin hieno, tehty käyttäen montaa eri väristä mustetta. Jokainen viiva oli paikoillaan, vaatteiden poimut oli piirretty suorastaan pikkutarkasti. Mutta kuvan taidokkuus ei ollut tyrmistyttänyt Hermionea, vaan se, mitä se esitti.

Kuva esitti Hermionea, joka istui mutaisessa lammikossa vyötäröään myöten vedessä ja yritti ilmeisesti tavoittaa pakoon loikkaavaa sammakkoa paljain käsin. Hänen vierellään seisoi Luna, joka asetteli märkiä lumpeenlehtiä hänen hiuksiinsa. Hermionen korviin oli piirretty retiisikorvakorut ja Lunan huulilla olevasta hymystä ei voinut erehtyä. Koko kuva oli ympäröity sydämenmuotoisella seppeleellä, joka koostui kaikesta mahdollisesta – siinä oli kukkia ja lehtiä, perhosia ja kirjoja, mutta myös liskoja, käärmeitä, ötököitä ja aaveita. Jopa yksi räiskeperäinen sisulisko oli päässyt mukaan.

Kortti napattiin yllättäen hänen kädestään. ”Miksi sinä tuijotat sitä niin kauan?” Ron kysäisi ja avasi kortin katsoakseen sitä itse. Hänen leukansa loksahtaminen oli melkein viihdyttävää.

”Tosi ystävällistä”, Ron huomautti, kun Hermione oli tapellut hänen kanssaan ja voittanut. ”Minäkin olisin halunnut tuollaisen kortin”, hän lisäsi kuivasti.

”Se ei kuulu sinulle”, Hermione murisi. Hän oli jo riittävän pahalla tuulella kortin takia. Selvä, hän oli sanonut Lunasta pahasti, mutta ei tämän silti olisi tarvinnut kostaa näin. Vaikutti siltä, että Luna halusi häpäistä hänet työntämällä hänet mutalammikkoon ja nauramalla makeasti vieressä. Hän ei ollut tiennyt, että Lunasta löytyisi sellainen määrä julmuutta.

Siitä ei ollut epäilystäkään, etteikö kortti olisi ollut Lunalta. Tyttö katseli korpinkynsien pöydästä tarkasti Hermionen suuntaan. Hermione varmisti, että Luna näki hänen rypistävän kortin nyrkissään.

Illalla Hermione päätti lähteä ulos kävelemään, sillä hänen päivänsä oli ollut niin kurja, etteivät läksytkään jaksaneet innostaa. Yöllä nähty uni vaikutti käyvän toteen, sillä hän todellakin näki Lunan vähän väliä. Luna yritti myös sanoa hänelle jotakin, mutta hän ei koskaan pysähtynyt kuuntelemaan. Hänellä ei ollut mitään sanomista sellaisella henkilölle, joka uneksi hänen kylvettämisestään mudassa.

Hän käveli pitkin järven rantaan vievää polkua, joka oli tallautunut lumeen lukuisien jalkojen alla. Tähdet syttyivät kirkkaalle taivaalle ja hengitys huurusi kevyesti. Tiukaksi keräksi käpertynyt kiukku alkoi hiljalleen heltyä ja purkautua auki. Saattoi kuvitella, että se leijui tiehensä hänen puhaltelemiensa höyrypilvien myötä.

Kesti jonkin aikaa ennen kuin Hermione huomasi tummansiniseen viittaan pukeutuneen hahmon, joka lähestyi häntä varovasti. Huppu oli vedetty päähän, mutta osa vaaleista hiuksista valui sen alta rinnalle ja kimalsi tähtien valossa.

”Onko sinun pakko tunkea tännekin?” Hermione kivahti.

Luna pysähtyi parin metrin päähän Hermionesta ja käänsi selkänsä nopealla liikkeellä. Jos he olisivat olleet jossakin, missä olisi muita oppilaita, Hermione ei olisi huomannut. Mutta järven rannalla olivat vain he kaksi, kumpikin seisoi aivan paikoillaan narisuttamatta lunta, ja hupun kätköistä karkaava nyyhkäys erottui selvästi hiljaisessa illassa, jossa he olisivat voineet olla ainoat elävät olennot kilometrien säteellä.

Hämärässä siitä oli vaikea olla varma, mutta Hermionesta tuntui siltä, että Lunan hartiat tärähtelivät. Kuului niiskahdus, kun Luna veti syvään henkeä estääkseen nenäänsä vuotamasta.

Hermione oli nyt vielä tyrmistyneempi kuin saatuaan omituisen kortin. Itkun yltyminen kuitenkin sai hänet huokaamaan ja siirtymään lähemmäs Lunaa. ”Tässä, ota se”, hän sanoi ja ojensi nenäliinaa.

Luna otti liinan, mutta vain piteli sitä kädessään samalla, kun alkoi nyyhkyttää entistäkin rajummin. Hermione empi vain hetken ennen kuin kietoi käsivartensa tärisevän tytön ympärille ja antoi tämän nyyhkiä vasten hänen olkapäätään. Hän ei keksinyt yhtään mitään sanottavaa, joten hän vain oli paikalla ja silitti toisella kädellään hitaasti Lunan selkää.

Itku laantui lopulta, Luna vetäytyi pois ja kuivasi silmänsä sekä nenänsä.

”Anteeksi”, Hermione sanoi. ”Minä vain… minä luulin…”

Luna riiputti päätään eikä yrittänyt katsoa Hermionea silmiin.

”Luulin, että halusit kostaa minulle.” Sanat kuulostivat typeriltä siinä samassa, kun olivat lähteneet Hermionen huulilta.

”Kostaa? Mistä ihmeestä sait sellaista päähäsi?” Luna kuulosti olevan ymmällään.

”Tuota… se kortti, jossa nauroit minulle, kun istuin kuralätäkössä…”

Luna purskahti nauruun. ”Ei voi olla… Ymmärsit sen ihan väärin. En tajunnutkaan, että sen voisi tulkita niinkin.”

”Miten sitten tarkoitit sen?”

”Tarkoitin, että…” Luna painoi katseensa vieläkin alemmas ja kuulosti ujolta. ”Haluaisin tutkia maailmaa kanssasi, joten autoin sinua naamioitumaan, jotta sammakko ei pelkäisi sinua.”

Hermione muisti äkkiä, miten hellin elein piirroksen Luna oli näyttänyt asettelevan lehtiä hänen hiuksiinsa. Ja vaikka retiisikorvakorut olivat hölmön näköiset, ne olivat ilmeisesti Lunan suosikkikorut – ja hän oli kuvassa lainannut ne Hermionelle…

”Voi, anteeksi kauheasti”, Hermione sanoi. ”Minä en oikeasti tarkoittanut satuttaa…”

”Joskus asioita tapahtuu, vaikkei niitä tarkoittaisi”, Luna sanoi.

He eivät puhuneet enää, mutta kun viittojen läpi tunkeutuva kylmyys lopulta pakotti heidät lähtemään kohti linnaa, heidän kätensä puristivat toisiaan sormikkaiden suojissa.